Täsmälleen vuosi sitten madot valtasivat kuivamuonakaappimme. Ne hävisivät tehokkaan siivouksen johdosta. Tai siitä huolimatta. T epäili, että lämmityskauden alkaminen ja talon kuivaminen on yksi vaihtoehtoinen selitys. Oli selitys mikä tahansa, on sen keksimiselle jälleen tarvetta. Vaikka itse matopesää ei ole löytynytkään, on keittiön nurkkakaapin läheisille seinille taas ilmestynyt kutsumattomia, pieniä, vaaleanvärisiä ällötyksiä. Se taas johtaa siihen, että kauan kaivattu talon perussiivous on väistämättömänä edessä tänään lauantaina. Ja täytyy kai sitä lämmityksen päällelaittamistakin alkaa harkita, sillä öisin on ollut jo selvästi alle kymmenen astetta.
Siivouksen lisäksi aiomme viettää hieman juhlavammin T:n viimemaanantaisia syntymäpäiviä. Lapsille ei nimittäin sovi, että jonkun syntymäpäivät vain ohitetaan aamuisella syntymäpäivälaululla. Kortit on tehty valmiiksi jo viikkoja sitten. Erityisen herkäksi tilanteen tekee se, että Pikku-O oli jotenkin saanut kerrotuksi opettajalleen, että isillä on syntymäpäivä ja pyytänyt apua kirjoittamisessa. Tuloksena oli ryppyinen paperi, jossa on kuvat lehdestä ("liif"), karhusta ("kaa-u") ja isoin, pyöreämuotoisin kirjaimin:"HAPPY BIRTHDAY PIKKU-O".
Vaikka välillä tuntuu, ettei Pikku-O:n puheessa mitään edistystä tapahdu (ja tilanne tuolloin rehellisesti sanottuna tuntuu aika turhauttavalta), käy seuraavassa hetkessä ilmi pieni askel eteenpäin. Ehkäpä tämä isin syntymäpäivien kertominen opettajalle on yksi todiste. Toisena todisteena voinee pitää Pikku-O:n yhtäkkistä toteamusta ruokapöydässä:"Minä olen Pikku-Myy. Ja minä jään tänne asumaan!" Jatkuvan edistymisen varmistamiseksi Pikku-O on käynyt kahdesti viikossa puheterapiassa. Kyseessä on ryhmäkuntoutus, mutta ryhmä koostuu toisena päivänä Pikku-O:n lisäksi yhdestä tytöstä ja toisena vain Pikku-O:sta. Niinpä hän käytännössä saa yksilöterapiaa intensiivisesti 45 minuuttia kerrallaan. Aikamoinen ponnistus kolmevuotiaalle keskittyä harjoitteluun noin pitkästi.
E:kin on siirtynyt ilmaisunkehittymisessä askeleen eteenpäin. Kaunokirjoituksen harjoittelu alkoi. Ja ei suinkaan mikään Suomen monien uudistusten ja kehittämisen tuloksena syntynyt pelkistetty tyyli, vaan todella kiemurainen, yhteensidottava kirjoitus, joka näyttää vanhanaikaisemmalta kuin se, jonka itse T:n kanssa kolmekymmentä vuotta sitten opettelimme. E on kotiintuotujen näytteiden mukaan selvästi nähnyt vaivaa tehdessään ensimmäisiä koukeroitaan, muttei itse ollut tapaansa kovin tyytyväinen:"I suck in cursive!"
Myös T on taiteillut kirjoittamisen ja lukemisen viidakossa. Lukuvauhti on kirja päivässä. Eli ei pahakaan - eiku - normaaliälyiselle (=minä) se olisi aivan mahdoton tehtävä. Itselleni on hyvin riittänyt työnvaatima kirjoittelu ja erikoistumisohjelmien papereiden pyörittely. Keskiviikkona tuli ensimmäinen tyrmäys:"Thank you for your interest in our Transitional Year Program. Unfortunately, we are unable to offer you an interview at this current time". Tuntui aika pahalta, vaikka osasin luonnollisesti näitä viestejä odotella. Onneksi jo seuraavana päivänä tunnelmani hieman nousi, sillä lähisairaalastamme Newton-Wellesley Hospital:ista tuli kehoitus saapua haastatteluun. Rehellisyyden nimessä on todettava, että kutsu johtuu siitä, että ohjelman johtajan lapset ovat meidän lastemme ystäviä koulussa. Mutta, niinhän se menee, suhteilla on suuri merkitys työmarkkinoilla. Niin täällä kuin Suomessakin. Jos niin onnellisesti kävisi, että haastattelun jälkeen olisin kiinnostava henkilö, olisi minulla tiedossa vuosi perustason lääketiedettä (internship) oikein ER-tyyliin. Kaikkeen sitä tulee ryhdyttyä. Pakollisen internshipin lisäksi pitäisi samalla saada paikka jostakin vuotta myöhemmin alkavasta neurologiaohjelmasta, ja se on valitettavasti tällä seudulla käytännössä mahdotonta. On jotenkin hämmentävää huomata, että aikaa valmistumisesta on kulunut kauan ja että ikää on salakavalasti kertynyt ylimääräiset kymmenen vuotta - vastahan olin se porukan nuorin jokapaikassa!
Jotta kirjoitus ei kiemurtele tämän enempää eri aihealueille, lienee syytä lopettaa. Viileä viikko kääntyy hetkeksi lämpöisemmäksi (jopa yli 80 F lämpötiloja odoteltavissa - ihanaa), ja ryhdymme viettämään pidennettyä viikonloppua (maanantai on vapaa, sillä tuolloin on Columbus Day).
lauantai 8. lokakuuta 2011
maanantai 3. lokakuuta 2011
... ja sitten sama märkänä
Teltan kokoamisohjeet kirkkaina mielessä pakkauduimme autoon perjantai-iltapäivänä. Lapset oli haettu kouluistaan ajoissa, nopea lounas syöty, ja tavarat katsottu paikoilleen täpötäydessä auton takaluukussa. Oli kaunis, aurinkoinen sää. Matka sujui ilman suurempia viiveitä. Pikaruokaa käytiin hakemassa Burger Kingiltä, ja pienoisen kiireen vuoksi söimme matkan päällä. Kiire meillä oli, sillä Baxter State Park, johon olimme matkalla, sulkeutui puoli yhdeksältä, ja ajomatkaa oli yli kuusi tuntia. Laitoimme lisäksi ajopisteen väärään paikkaan kännykän navigaattorissa, ja ajoimme kriittisesti harhaan. Kello oli 20.26, kun T sai tietää meidän olevan melkein kymmenen mailin päässä portilta. Ajoimme aika vauhdikkaasti mutkaisia hiekkateitä, ja pääsimme puistoon sisään, vaikka sulkeutumisaika oli jo ohitettu.
Telttapaikalle saapuessamme oli luonnollisesti jo pilkkopimeää. Lapset söivät autossa iltapalan samanaikaisesti kun T:n kanssa kokosimme teltan. Ei satanut, joten hieman helpommin kokoaminen onnistui kuin pahimmissa ennakkoajatuksissani. Nopeasti makuupussit laitettiin paikoilleen ja koko porukka painui nukkumaan. Yöllä välillä satoi, mutta se ei teltassa haitannut.
Aamupala syötiin telttapaikkamme yhteydessä olevan pöydän ääressä tunturipuron varrella. Oli pilvistä, mutta Mount Katahdin näkyi kauniisti. T heitti meidät 2,5 mailin päässä olevan polun alkupisteeseen autolla, ja kuulimme samalla, että alle kuusivuotiaat eivät saa nousta puurajan yläpuolella. Ok. Onneksi meillä on vain yksi sellainen. Ja eihän siellä ole ketään katsomassa. T vei auton takaisin telttapaikalle, ja käveli meidät ripeästi kiinni noustuamme hitaasti alarinteen polkua.
Metsäkävely oli lapsille yllättävän mukavaa. Iso-O huomioi kaikki kauniit kivet ja kasvit, E muuntui mielessään kivikautiseksi taistelijaksi kuljettaen mukanaan 'keihästä', sen kivikärkeä ja '-puukkoa', ja Pikku-O seurasi molempia matkien perässä. Polku muuttui jatkuvasti jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Lehtipuut muuttuivat havupuiksi, ja edelleen tunturikasvillisuudeksi. Ja sitten alkoi sataa. Ennen sadetta ehdimme onneksi ihailla kaunista ruskamaisemaa korkealta vuorenrinteeltä. Nousua oli tullut jo n. 1800 jalkaa eli 600 metriä, ja Pikku-O oli noussut sen kaiken itse, ensimmäistä kertaa elämässään. Pieni askel alkoi kuitenkin painaa sen verran, että kylmä sade sekä maisemien häviäminen pilveen sai porukkamme jakautumaan. Lähdin Pikku-O:n ja Iso-O:n kanssa alas. E jatkoi T:n kanssa ylöspäin kohti 2300 jalkaa korkeammalla olevaa vuorenhuippua (korkeus 5267 jalkaa eli 1605 metriä).
Sade seurasi meitä koko matkan alas. Pikku-O oli tosi väsynyt, mutta viriteltyämme Iso-O:n kanssa muutamat laulut, ja kuunneltuamme Iso-O:n keksimiä nimiä eri metsäosuuksille (esim. "Big Mushroom Valley") löytyi häneltäkin muutama iloinen ajatus. Olimme jo melkein alhaalla, kun T soitti huipulta. Alkuperäisenä ajatuksena oli, että odottelemme lähtöpaikalla, kun T ja E tulevat meitä autolla hakemaan, mutta arvasin jo soiton myöhäisestä ajankohdasta, ettei se tulisi tapahtumaan tuntikausiin. Niinpä puimme viimeisetkin vaatteemme päällemme, söimme levyllisen suklaata, ja lähdimme tallustamaan 2,5 mailin hiekkatiepätkää kohti telttapaikkaamme. Olimme päässeet n. 100 metriä, kun nuori, reipashenkinen Park Ranger pysähtyi kohdallemme, ja kysyi, tarvitsemmeko kyytiä. Oli enemmän kuin upeaa päästä truckin lavalle. Vaikka viima oli melkoinen, olimme kaikki todella mielissämme päästyämme niin paljon helpommin teltalle. Sade yltyi.
Vaihdoimme kuivat kamat päälle teltassa ja lämmittelimme makuupusseissa. Yritin ehdottaa pientä päivälepoa, mutta aina kun poistuin teltasta, kuului ensin huomiopillin puhallus (Pikku-O), ja sen jälkeen Iso-O:n sättivä ääni ja riidanalku. Aloimme hitaasti valmistaa meille päivällistä. Nuotio ei syttynyt kaatosateessa kosteiden lehtien avulla, joten tyydyimme valmiina olevaan pastaan ja sen tuunaamiseen. Aika pian tuli pimeää. Iso-O:n huoli kasvoi pimeän sakeentuessa:"Mitä, jos isi ja E ei koskaan enää tule?" [itkua][voivottelua]. Itse en epäillyt, etteivätkö he tulisi, mutta jaoin huolen erityisesti E:n jaksamisesta. Olihan 4300 jalan (=1300 korkeuserometrin) kiipeäminen ja laskeutuminen melkoinen saavutus kahdeksanvuotiaalle.
Seitsemän jälkeen leiriimme saapuivat litimärät isä ja poika. Iso-O oli onnesta pakahduksissaan. E värisi kylmissään, mutta vaihtoi vaatteensa reippaasti ja kääriytyi makuupussiinsa. Pian hän sai eteensä juotavaa ja syötävää, ja juttua alkoi tulla. Juttua riitti ihan yöhönkin saakka. Jopa niin paljon, että päädyimme puolilta öin siirtämään sekavana pikkusisarustensa yli rymistelleen pojan isin kainaloon nukkumaan. "Isi, mä pääsin läpi!"
Aamulla ei satanut ollenkaan niin paljon kuin edellisenä päivänä, mutta jokapuolella oli sen verran märkää, että aamupala syötiin teltassa. T viritti sillä välin nuotion, mutta jätimme pihvit kuitenkin paistamatta - eivät ne oikein aamupalaksi olisi maistuneet. Pikku-O grillasi puunlehtiä ja pieniä kiviä:"Äiti, tämä kiji on tosi muuma!" E ja Iso-O auttoivat sillä aikaa tavaroiden pakkaamisessa teltan sisällä.
Jotta Maine:istä jäisi mieleen muutakin kuin sateinen vuori, lähdimme ajamaan kohti merenrantaa. Pikkuteitä muiden perässä 25 mailia tunnissa oli silti liikaa, ja syötyämme rantakaupunki Belfastissa maittavan lounaan hummeriravintolassa päädyimme palaamaan takaisin pääväylälle. Sitä pitkin matka joutuikin nopeasti, vaikka välillä satoikin kaatamalla, ja perille pääsimme hyvissä ajoin. Hieman haasteellisemmasta telttaretkestä huolimatta kaikki kertoivat lähtevänsä uudelleen. Mihin sitten mentäisiin? Ainiin, töihin ja kouluihin.
Telttapaikalle saapuessamme oli luonnollisesti jo pilkkopimeää. Lapset söivät autossa iltapalan samanaikaisesti kun T:n kanssa kokosimme teltan. Ei satanut, joten hieman helpommin kokoaminen onnistui kuin pahimmissa ennakkoajatuksissani. Nopeasti makuupussit laitettiin paikoilleen ja koko porukka painui nukkumaan. Yöllä välillä satoi, mutta se ei teltassa haitannut.
Aamupala syötiin telttapaikkamme yhteydessä olevan pöydän ääressä tunturipuron varrella. Oli pilvistä, mutta Mount Katahdin näkyi kauniisti. T heitti meidät 2,5 mailin päässä olevan polun alkupisteeseen autolla, ja kuulimme samalla, että alle kuusivuotiaat eivät saa nousta puurajan yläpuolella. Ok. Onneksi meillä on vain yksi sellainen. Ja eihän siellä ole ketään katsomassa. T vei auton takaisin telttapaikalle, ja käveli meidät ripeästi kiinni noustuamme hitaasti alarinteen polkua.
Metsäkävely oli lapsille yllättävän mukavaa. Iso-O huomioi kaikki kauniit kivet ja kasvit, E muuntui mielessään kivikautiseksi taistelijaksi kuljettaen mukanaan 'keihästä', sen kivikärkeä ja '-puukkoa', ja Pikku-O seurasi molempia matkien perässä. Polku muuttui jatkuvasti jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Lehtipuut muuttuivat havupuiksi, ja edelleen tunturikasvillisuudeksi. Ja sitten alkoi sataa. Ennen sadetta ehdimme onneksi ihailla kaunista ruskamaisemaa korkealta vuorenrinteeltä. Nousua oli tullut jo n. 1800 jalkaa eli 600 metriä, ja Pikku-O oli noussut sen kaiken itse, ensimmäistä kertaa elämässään. Pieni askel alkoi kuitenkin painaa sen verran, että kylmä sade sekä maisemien häviäminen pilveen sai porukkamme jakautumaan. Lähdin Pikku-O:n ja Iso-O:n kanssa alas. E jatkoi T:n kanssa ylöspäin kohti 2300 jalkaa korkeammalla olevaa vuorenhuippua (korkeus 5267 jalkaa eli 1605 metriä).
Sade seurasi meitä koko matkan alas. Pikku-O oli tosi väsynyt, mutta viriteltyämme Iso-O:n kanssa muutamat laulut, ja kuunneltuamme Iso-O:n keksimiä nimiä eri metsäosuuksille (esim. "Big Mushroom Valley") löytyi häneltäkin muutama iloinen ajatus. Olimme jo melkein alhaalla, kun T soitti huipulta. Alkuperäisenä ajatuksena oli, että odottelemme lähtöpaikalla, kun T ja E tulevat meitä autolla hakemaan, mutta arvasin jo soiton myöhäisestä ajankohdasta, ettei se tulisi tapahtumaan tuntikausiin. Niinpä puimme viimeisetkin vaatteemme päällemme, söimme levyllisen suklaata, ja lähdimme tallustamaan 2,5 mailin hiekkatiepätkää kohti telttapaikkaamme. Olimme päässeet n. 100 metriä, kun nuori, reipashenkinen Park Ranger pysähtyi kohdallemme, ja kysyi, tarvitsemmeko kyytiä. Oli enemmän kuin upeaa päästä truckin lavalle. Vaikka viima oli melkoinen, olimme kaikki todella mielissämme päästyämme niin paljon helpommin teltalle. Sade yltyi.
Vaihdoimme kuivat kamat päälle teltassa ja lämmittelimme makuupusseissa. Yritin ehdottaa pientä päivälepoa, mutta aina kun poistuin teltasta, kuului ensin huomiopillin puhallus (Pikku-O), ja sen jälkeen Iso-O:n sättivä ääni ja riidanalku. Aloimme hitaasti valmistaa meille päivällistä. Nuotio ei syttynyt kaatosateessa kosteiden lehtien avulla, joten tyydyimme valmiina olevaan pastaan ja sen tuunaamiseen. Aika pian tuli pimeää. Iso-O:n huoli kasvoi pimeän sakeentuessa:"Mitä, jos isi ja E ei koskaan enää tule?" [itkua][voivottelua]. Itse en epäillyt, etteivätkö he tulisi, mutta jaoin huolen erityisesti E:n jaksamisesta. Olihan 4300 jalan (=1300 korkeuserometrin) kiipeäminen ja laskeutuminen melkoinen saavutus kahdeksanvuotiaalle.
Seitsemän jälkeen leiriimme saapuivat litimärät isä ja poika. Iso-O oli onnesta pakahduksissaan. E värisi kylmissään, mutta vaihtoi vaatteensa reippaasti ja kääriytyi makuupussiinsa. Pian hän sai eteensä juotavaa ja syötävää, ja juttua alkoi tulla. Juttua riitti ihan yöhönkin saakka. Jopa niin paljon, että päädyimme puolilta öin siirtämään sekavana pikkusisarustensa yli rymistelleen pojan isin kainaloon nukkumaan. "Isi, mä pääsin läpi!"
Aamulla ei satanut ollenkaan niin paljon kuin edellisenä päivänä, mutta jokapuolella oli sen verran märkää, että aamupala syötiin teltassa. T viritti sillä välin nuotion, mutta jätimme pihvit kuitenkin paistamatta - eivät ne oikein aamupalaksi olisi maistuneet. Pikku-O grillasi puunlehtiä ja pieniä kiviä:"Äiti, tämä kiji on tosi muuma!" E ja Iso-O auttoivat sillä aikaa tavaroiden pakkaamisessa teltan sisällä.
Jotta Maine:istä jäisi mieleen muutakin kuin sateinen vuori, lähdimme ajamaan kohti merenrantaa. Pikkuteitä muiden perässä 25 mailia tunnissa oli silti liikaa, ja syötyämme rantakaupunki Belfastissa maittavan lounaan hummeriravintolassa päädyimme palaamaan takaisin pääväylälle. Sitä pitkin matka joutuikin nopeasti, vaikka välillä satoikin kaatamalla, ja perille pääsimme hyvissä ajoin. Hieman haasteellisemmasta telttaretkestä huolimatta kaikki kertoivat lähtevänsä uudelleen. Mihin sitten mentäisiin? Ainiin, töihin ja kouluihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)