Vapaavalintaisen jakson aikana viimeistelin meidän ensi vuoden sijoituslistamme. Se oli melkoinen palapeli, sillä toisin kuin aiemmin, kuuntelin ensin kaikkien 21 erikoistujan vapaatoiveet ja rakensin listan sen jälkeen, eikä toisinpäin, mutta nyt se on tehty. Käytämme Amion-ohjelmaa, joka toimii hyvin työntekijöille, sillä oma ja muiden aikataulu on siitä helppo tarkistaa. Sen sijaan aikataulun rakentaminen on aika kömpelöä ja tein ainakin 20 näppäilyvirhettä, jotka vasta myöhemmin huomasin.
Osastoviikko, joka oli Memorial Day:n johdosta vain 4 päivää pitkä, oli jo edeltävästi aikamoinen painajainen. Olimme kuulleet henkeäsalpaavia uutisia kenialaislähtöisesta, erikoistumisensa ja fellowship:insä Johns Hopkins-sairaalassa suorittaneesta nuoresta erikoislääkäristä Owegista. Asiaa ei helpottanut se, että saimme monta sähköpostia täynnä ohjeita ja opastusta. Työparinani oli Max, toista junioria meillä ei ollutkaan. Melko sievästi selvisimme, mutta olivathan päivät pitkiä. Kello oli helposti 20 ennenkuin olimme valmiita lähtemään yhtä iltaa lukuunottamatta. Maxin sanoin välillämme on nyt "bond for life", kun selvisimme traumaattisesta kokemuksesta yhdessä. Max on aika hassu.
Poliklinikalla olin tällä kerralla yksin, mikä teki siitä tavallaan hieman hankalampaa, tavallaan helpompaa. Selkäydinnestenäytteet onnistuivat yllättävän sievästi; kadotin hyvän rutiinini noin vuoden ajaksi, mutta olen onneksi loytämässä taidon uudelleen.
Päätin vuoden 2,5 viikon stroke-jaksoon ja yhteen viikonloppuun. Erikoislääkärinä oli ensimmäisen päivän ajan mentorini Henninger, jonka kanssa päivä venyi aivan mahdottoman pitkäksi. Oli suorastaan helpotus saada avuksemme Carandang, joka aiemmin on tuntunut minusta hengästyttävältä, mutta joka nyt suorastaan vaikutti rennolta. Hänet valittiin juuri ohjelmajohtajaksemme, sillä nykyinen johtajamme muutti yllättäen vuodeksi Libanoniiin huolehtimaan vanhemmistaan. Kolmen päivän ajan kanssamme oli koko klinikan vs. johtaja Paydarfar, jolla oli monta kokousta päivän aikana, mikä entisestään pidensi päiviä, varsinkin, kun hän ei ole se nopein muutenkaan. Junioreinani olivat Ribal ja Beth; paras kombinaatio ikinä. Ribal on Libanonista, mutta sai juuri kansalaisuuden, ja Beth on alkujaankin täältä. Stroke fellow oli ensin Ajay, lopuksi Anand. Viikonloppuna Ribal, Nazish, Beth, Paydarfar ja Schwartz.
Graduation Dinner vuotta ylemmille oli Boylstonin golf-klubilla. Ruoka oli hyvää ja puheita riitti. Koska menin yksin, oli minut sijoitettu muiden yksintulleiden seuraan jonkinlaisin perustein. Istuin ikäisteni stroke-erikoislääkäreiden Henningerin ja Goddeaun pöydässä. Pöydän toisen puolen täytti stroke fellow Anandin intialaisperhe. Oli yllättävän hauskaa.
Noin 80 prosenttia neurologiaan erikoistuvista tekee jonkinlaisen suppean erikoisalan lisäkoulutuksen, fellowshipin, erikoistumisen päälle. Koska Suomea varten en moista tarvitse, päätin pelata upporikasta ja rutiköyhää ja hakea vain Bostonissa sijaitseviin huippuohjelmiin. Kävin ensin Boston University:n haastattelussa, ja he tarjosivat minulle paikkaa. Koska tämä tapahtui paljon ennen muiden ohjelmien hakuaikaa ja ns. Fellowship Match:iä, päädyin ottamaan ison riskin ja kieltäydyin paikasta. Meni monta kuukautta eteenpäin ennenkuin muut aktivoituivat. Ensin sain kutsun Harvardin Beth Israel Deaconess Medical Center:in haastatteluun. Kutsuivat monista sadoista 20 hakijaa. Seuraavaksi kutsu tuli Massachusetts General Hospital:ista. He kutsuivat vieläkin suuremmasta hakijajoukosta vain 12. Vaikka olin alusta asti selvä, että Beth Israel on ykköspaikkani, sillä stroke-osaamisessa se on Mass Generalia edellä (siellä taas Neurocritical Care-fellowship on omaa luokkaansa), meinasin vaihtaa toivomusjärjestystäni. Viimeksi mainittu sairaala on yksi maailman parhaista ja heidän resurssinsa ovat aivan käsittämättömät. Haastattelussa käytyäni keskustelin useiden aivohalvausasiantuntijoiden kanssa sekä täällä että Suomessa, ja koska heidän mielipiteensä olivat yksiselitteisesti Beth Israelia tukevia, pidin ykkösvaihtoehtoni. Match Day oli toukokuun 20. päivä. Molempiin paikkoihin valittiin 2. Minä olin toinen Beth Israelin valituista. Islantilaisen Annan sanoin:"Suicide Match". Fellowship alkaa heinäkuussa 2016 ja kestää vuoden. Aikamoinen juttu!
Erikoistumisen kolmas, PGY 3-vuosi on tänään 30.6.2015 ohi. Vuotta ylemmät ovat jo lähteneet uusiin seikkailuihinsa; huomenna heinäkuun ensimmäisenä päivänä Idanis jatkaa MS-, Breta neurofysiologia- ja Adalia stroke-ohjelmassa UMASS:issa; Wissam lähti Floridaan liikehäiriökoulutukseen, Anya Los Angelesiin neurofysiologiakoulutukseen, Liz New Yorkin Albanyyn liikehäiriökoulutukseen ja Puja New York City:n epilepsiaohjelmaan. Uudet juniorimme aloittavat orientaatiolla 1.7. ja tositoimissa seuraavalla viikolla. Kokemuksista lisää jatkossa.
Alla kuva joukostamme kirjastossamme, jossa pidämme sekä Morning Report- että Noon Conference-sessiot. Eturivi oikealta: Liz, Dr. Ionete (erikoislääkäri), Idanis, Adalia, Breta, Dr. Salameh (ohjelmajohtaja, joka muutti Libanoniin perhesyistä johtuen), ja Anna. Takarivi oikealta: Anya, Erik, Ribal, minä, Yunis, Nazisin pään pilkahdus Anasin takana, Firas, Beth ja Wissam. Kuvasta puuttuvat juniorit Max ja Kelly, seniorit Evy ja Jatinder sekä juuri valmistunut Puja. Kuvana seinällä on Dr. Drachman, 83-vuotias, vieläkin potilaita vastaanottava ja meidän koulutukseemme kahdesti kuukaudessa osallistuva entinen klinikan johtaja. Ja pöytä on sotkuinen, koska juuri söimme Cheesecake Factoryn valkosuklaakakkua Dr. Salamehn viimeisen päivän kunniaksi.
Hei Johanna, onnittelut! En ole aiemmin uskaltautunut kommentoimaan, mutta olen mielenkiinnolla lukenut kirjoitukset töistäsi (ja toki myös muista kuulumisista), vaikka asioista en tietty ymmärrä juuri mitään... Jännittävää luettavaa silti ja upeaa, että ryhdyit kaikkeen tuohon!
VastaaPoistaMahtavaa, onneksi olkoon!
VastaaPoista