Oi onnea, oi auvoa

Tänään oli tarkoitus aloittaa lukeminen ja kirjoittaminen. Syynsäkin siihen oli, sillä kesäkoulun kuusiviikkoinen periodi alkoi niin ikään tänään. Hieromiseksihan päivä meni, mutta etupäässä aivan muun materiaalin kanssa. Vaikuttaa siltä, että paikallisen asioinnin onnistumisen kynnyksenä ylipäänsä on kolme asiaa: "landline", "credit history" ja "SSN".

Kun asioi missä tahansa byroossa tai kaupan toimipisteessä, jossa täytyy täyttää edes puolivirallisia papereita, osoitteen antamisen jälkeen törmää jo hankaluuksiin. Kun ei ole lankapuhelinta! Tiskin takana olevan henkilön kasvoille valahtaa keskimäärin normaalia vakavampi epäuskoisuus, kun kohtuullisen siistiltä näyttävän henkilön epäillään kuitenkin elävän irtolaisena pitkin maailman turuja ja Bostonin puistoja. Asiaan liittyvä kysymys on yleensä myös ollut: mutta mistä me sitten saisimme sinut kiinni? Niinpä niin, kuinka moni Suomessa on edelleen työaikaan päivystämässä kotipuhelintaan (siis sitä kaapelilla seinään kytkettävää, jossa on etusormella pyöritettävä valintakiekko), ihan vain siitä ilosta, että joku sattuisi siihen soittamaan? Mutta lankapuhelin pitää olla. Ihan vaan siksi että sitä edelleen kysytään niissä lomakkeissa, jotka joku laati kaksikymmentä vuotta sitten. Tai viikko sitten, mutta ei ymmärtänyt miettiä että mikä on olennaista.

Toinen asia onkin sitten astetta vakavampi. Kun tuoreena maahanmuuttajana ei ole näyttää minkäänlaista paikallista luottohistoriaa (Luottokuntaanhan ei tietenkään voi luottaa), on kyseessä tietysti joko potentiaalinen rikollinen, väärä henkilöllisyys tai mahdollisesti jopa ihminen jota ei oikeasti ole olemassa. Kuka sellaiselle nyt esimerkiksi matkapuhelinta kauppaisi?! Saati vuokraisi tai myisi autoa? Tai sähkö-, kaasu- ja laajakaistasopimusta? Harvalle asiakaspalvelijalle tuntuu tulevan mieleen, että Yhdysvaltojen ulkopuolella on niin ikään maita, joissa käytetään muovirahaa ja joskus jopa paremmalla menestyksellä kuin palkka- ja vuokrashekkien luvatussa maassa. Mutta: no credit history, no service. Ja huvittavinta on se, että jos omalla pankkitilillä olisi (huom. konditionaali) huomattaviakin summia rahaa, se ei auta asiaa millään lailla. Taustalla piilevä kulttuurinen ajatus on selvääkin selvemmin se, että velaksi ostetaan ja lainarahalla mennään. Se joka ei näin tee, on jollain lailla systeemin ulkopuolella. Ja siksi häneen kannattaa suhtautua äärimmäisen epäilevästi.

Jos tämän edellisen ohi jotenkin sitten pääsee, törmää kolmanteen, ellei peräti vieläkin vakavampaan asiaan. Se on SSN, Social Security Number. Lain mukaan kyseistä tunnusta ei tarvita missään muussa yhteydessä kuin työsuhdetta paperille kirjattaessa, paikallista veroviranomaista varten. Ja siksi se myönnetään ulkomaalaisille, viisumin nojalla tosin laillisesti maassa oleskeleville vasta lukuisten liitteiden, säätöjen ja ennen kaikkea kymmenen päivän karenssiajan jälkeen. Käytännössä jokainen asiointiluukku, toimipiste, lomake, henkilökontakti tai mikä tahansa puolivillainenkin instanssi kuitenkin vaatii kyseistä tunnusta omiin rekistereihinsä. Normaaleja arjen rutiineita eteenpäin vievän asian hoitaminen pysähtyy kuin seinään, kun paljastuu, ettei tätä sosiaaliturvatunnusta ole. Jolla ei kaiken lisäksi ole mitään tekemistä sosiaaliturvan kanssa - ainakaan siinä merkityksessä kuin suomalainen on sen tottunut ymmärtämään. SSN on käytännössä ilmoitus verovelvollisuudesta, ei niinkään oikeudesta sosiaalisiin etuuksiin. Sitä vartenhan on vakuutukset! Jotka saat kun on luottohistoriaa. Ja lankapuhelin.