Museopäivä

Jalkapallo-ottelut (Brasilia-Portugali ja samanaikaisesti netti-tv:n kautta Pohjois Korea-Norsunluurannikko) piti tietenkin ensin nähdä, mutta niiden jälkeen lähdimme hankkimaan päivän kulttuuriannoksen oikein isolla kauhalla. Olin kirjaston kautta varannut liput Isabella Stewart Gardner-museoon aikoja ennen kuin saimme kuulla mahdollisuudesta vierailla Bostonin lastenmuseossa samana päivänä. Lähdin kuitenkin sillä asenteella, että kotiin voi palata missä välissä vain, jos jonkun jaksaminen loppuu.

Kävellessämme Fenwayn pysäkiltä kohti ensimmäistä kohdettamme, Isabella Stewart Gartner-museota, esittelivät E ja Iso-O minulle reitin varrelta ystävämme O:n lapsuudenkodin ja viereisen puiston isot kalat; molemmat olivat tulleet heille tutuiksi edellisellä viikolla samaista reittiä T:n kanssa kulkiessaan kohti MFA-museota. Kalat saivat rauhassa jäädä polskuttamaan, kun itse siirryimme 100 vuotta ajassa taaksepäin astumalla museon ovesta sisään. Isabella Stewart Gartner avasi museonsa vuonna 1903 ja se on pysynyt hänen toiveensa mukaisesti melkolailla samanlaisena siitä lähtien. Meihin kaikkiin suurimman vaikutuksen teki paikan kokonaisuus, ei niinkään mikään sen yksittäisistä tauluista tai esineistä, vaikka siellä hienoja yksityiskohtia olikin.

Olimme museossa vain hieman yli tunnin, joten virtaa oli vielä yllin kyllin lähteä eteenpäin. Matkan varrella näimme kaksi erityisesti Iso-O:ta mietityttämään jäänyttä sairasta ihmistä. Vanha mies makasi tajuttomana metropysäkin penkin alla. Ambulanssi ajoi samanaikaisesti paikalle, joten en ehtinyt itse asiaan lainkaan reagoida. Ehdin kuitenkin huomata miehen ranteessa joko sairaalarannekkeen tai jostakin kroonisesta sairaudesta (diabetes, epilepsia) varoittavan rannekkeen. Tapahtumasta ja rannekkeesta saimme juteltavaa metromatkan ajaksi. Museon lähistöllä ohitimme iäkkäämän naisen, jonka toinen jalka oli turvonnut muodottomaksi. Siitä löytyi keskusteltavaa vielä kotimatkallakin.

Lastenmuseo ei petä koskaan. Tällä kertaa Pikku-O:kin kuului selvästi kohderyhmään. Vuosi sitten hän oli vielä ihan liian pieni, vaikka museon sisäänpääsymaksupolitiikan perusteella 1-vuotias jo katsotaan asiakkaaksi toisin kuin muissa museoissa, joissa ikäraja yleensä on 3. Oli oikein ilo seurata, millä innolla kaikki menivät ja tekivät erilaisia asioita. Selkeää ykköspaikkaa ei tällä kertaa löytynyt, vaan jokaiselta osastolta tuntui löytyvän paljon kaikkea kiinnostavaa. En meinannut saada porukkaa millään lähtemään.

Hyvää juhannusta kaikille! Taidamme laittaa T:n kanssa vähän silli-iltapalaa uusien perunoiden kera museokävijöiden jo nukkuessa.