Viikko loman jälkeen

Loma loppui ja arki palasi perheeseemme. Bostonin pommi-iskun jälkimainingit alkavat lieventyä, ja ovat käytännössä väistyneet lasten puheenaiheista. Kouluissa asiaa oli alkuviikosta ikäänsopivalla tavalla sivuttu. Pikku-O:n koulussa oli aikuisten toimesta vain keskitytty mahdollisiin lasten aloittamiin tarinoihin. Yhteen niistä oli Pikku-O:kin osallistunut, kuulin häneltä jälkikäteen. Aivan yllättäen nimittäin eräänä iltana kotona juuri ennen nukkumaanmenoa hän kertoi tarinan kahdesta rosvosta ("robbers"), jotka olivat ampuneet ja jotka ovat nyt vankilassa. Samanikäinen "Sean told me". Sen verran tietoinen oli siis hänkin.

Viimeisenä lomapäivänäni maanantaina kävin Pikku-O:n kanssa lääkärissä, joka sujui hyvin. Hieman ujonoloinen poika vastaili kysymyksiin asianmukaisesi, läpäisi kuulo-ja näkötestit ja ilman spektaakkeleja otti vastaan kolme pistosta - yhden lyijytestiä ja kaksi erilaisia yhdistelmärokotteita varten. Sitten alkoi tapahtua. Ensin lääkäri kuuli sydämestä sivuäänen ja sitten lyijytesti tuli takaisin normaalin ylärajoilla. Lyijylle ei tehdä mitään, mutta lähetteen kardiologille saimme. Siellä kävimme perjantaina.

Boston Children's Hospital at Waltham on lastensairaalan yksi etäpiste hieman helpompien yhteyksien päässä kuin itse pääsairaala Bostonissa. Pudotimme E:n ja Iso-O:n koululleen ja ajelimme rauhassa kohti sairaalaa. Pikku-O oli hieman jännittynyt, vaikka kerroin, ettei mikään odotettavissa oleva testi satu edes saman verran kuin rokottaminen. Melkein heti ilmoittautumisen jälkeen Pikku-O kutsuttiin nimellä sisään, mitattiin ja punnittiin. Sitten otettiin verenpaine ja sydänkäyrä. Hoitajan poistuttua paikalta totesin ujolle pojalle, että voit hyvin vastata kysymyksiin itse, ei tarvitse odottaa äidin sanovan jotain. Lääkärin avustajan saavuttua ovesta sisään, Pikku-O reippaasti totesi:"How are you doing?" ja toimi täysin ohjeiden mukaisesti. Esimerkiksi itselläni olisi hetki mennyt prosessoida pyyntöä:"Can you criss-cross applesauce?" mutta hän heti tiesi laittaa jalat risti-istunta-asentoon. EKG oli normaali ja sivuääni viaton, totesivat niin avustaja kuin lyhyesti paikalla kuuntelemassa piipahtanut kardiologikin. En ollut hirveän huolestunut edeltävästikään, mutta mukavahan se oli kuulla toistenkin sanomana, ettei syytä huoleen olekaan.

Pikku-O:n osalta viikko oli muutenkin toimelias. Kävin viimeisenä lomapäivänäni lääkärikäynnin lisäksi myös kuulostelemassa, miten hänellä sujuu preschoolissa. Mainiosti sujuu. Täysin valmis siirtymään kouluun syksyllä. Haastealue on hänen pieni kokonsa, sillä häntä tulee helposti pidettyä nuorempana kuin hän onkaan. Niin lasten kuin (myönnän auliisti) itsenikin puolesta. Tämä nuorempana pitäminen johtaa ajoittain siihen, että "isot pojat" jättävät hänet leikkien ulkopuolelle, mistä Pikku-O pahoittaa mielensä ja sen sijaan, että pyytäisi opettajaa avuksi, käy ärsyttämässä poikia jollain pikkukepposella joutuen alakynteen ja lopulta päätyen itkemään. Sama käyttäytymismalli on havaittavissa kotonakin lähes kaksi kertaa isompien isosisarusten kanssa. Olen yrittänyt vihjaista, että helpommalla pääsisi, kun ei kävisi tahallaan ärsyttämässä, mutta vielä ei ole mennyt täysin jakeluun. No, pääasia on, että muutoin hän tuntuu olevan valmis siirtymään isosisarusten kanssa samaan kouluun. Keväällä 2004 alkanut perheemme päiväkotiaika lähenee loppuaan. "Bittersweet situation", niinkuin täällä sanotaan.

Sain vaihdatettua kesärenkaat jälleen yhden huollon yhteydessä, mutta nyt auto on jotenkin vinossa ja T epäilee iskareiden olevan epäkunnossa. Taas pitää mennä kysymään asioita, joihin ei ole sanastoa oikein edes suomeksi. En tykkää. Lisäksi posti toi tiedon, että osassa saman aikakauden autoja on jokin perusvika, mikä pitäisi selvittää ja korjauttaa, mikäli tarpeen. Ensimmäinen askel on saada selville, mikä on autoni "17 digit Vehicle Identification Number". Huoh. En ole autoihminen.

Viikon kaikki aamut, eilinen päivä ja selvästi hieman tämäkin on täyttynyt Suomen veroilmoituksen tarkistamisesta. Tai oikeammin sen kokonaan uudelleen tekemisestä. On jotenkin pöhköä, että verottajalla selvästi kaikesta päätellen on tiedossa saamamme apurahat, mutta silti mitään ei ole missään huomioitu. Ihanaa, kun tämä on osaltani viimeinen apurahojen ilmoittamisvuosi. Kaikki vilpitön kunnioitukseni teille, jotka elätte koko työuranne apurahojen turvin. Minusta ei olisi siihen.

Eilen T kunnosti kaikkien polkupyörät kesäkuntoon ja Pikku-O sai virallisesti käyttöönsä E:n entisen 20" polkupyörän. Se on ihan liian iso! Voi olla, että koulun alkaessa syksyllä, hän joutuu alkuun käyttämään T:n pyörään kiinnitettävää lisäosaa. Koolla on väliä. Iso-O:n kohdalla ei olisi tullut mieleenkään käyttää moista hökötystä, mutta jos kerran poika pyöränsä vieressä seistessään ei ylety nostamaan jalkaansa tangon yli, ei vaihtoehtoa kai ole. Paitsi tietenkin jatkaa 12" pyörällä tai hankkia 16" pyörä, mutta kun meillä nyt tuo lisäosa sattuu autotallissa olevan (saimme eräältä E:n luokkakaverilta), taidamme tyytyä siihen. Paitsi jos Pikku-O venähtää kesän aikana tarpeeksi.

Aloitin eilen oman lenkkikauden. Kävin juoksemassa Iso-O:n kanssa. Jee. Minulla on tasoiseni lenkkikaveri. Juoksimme 1.5 mailin mittaisen lenkin Cold Spring Park:issa 8 minuuttia hitaammin kuin E ja T meidän jälkeemme, mutta eihän tämä mikään kilpailu ole. Eipä!

Kelin jatkuessa kauniin kesäisenä osa kurpitsansiemenistämme on lähtenyt itämään, puut ovat vaaleanvihreitä ja T alkaa jo suunnitella ensimmäistä ruohonleikkuuta. Kävimme lasten kanssa siivoamassa yhden luokkahuoneen Newton Serves-tapahtumassa ja lähdemme pian kirjaston kautta viemään Iso-O:ta jälleen yksille playdate:ille. Iso-O on tosi menevä mimmi. T lukee Kafkaa ja valmistautuu viimeisiin pitämiinsä luentoihin sekä samanaikaisesti ensi tiistaina olevaan neljäsluokkalaisten Bike Safety Day:hin (ks. viime vuoden teksti samasta aiheesta). Näin me jälleen menemme kohti seuraavaa viikkoa.