Yhdeksän-yksi-yksi

Viikon ajan päivittäin, mutta aiemminkin säännöllisesti on uutisissa valmistauduttu viettämään 9/11-kymmenenvuotispäivää. Eilen se viimein koitti. Juhlalliset muistotilaisuudet järjestettiin neljän koneen tuhoutumispaikoissa Manhattanilla, Pentagonissa ja Pennsylvanian Shanksville:ssä, mutta päivää on muistettu virallisesti kaikkialla muuallakin, mm. omassa kaupungissamme. Yllättäen lasten kouluissa tapahtumia ei ainakaan viime viikolla ollut käsitelty mitenkään. Olin edeltävästi käynyt asiaa varovaisesti läpi heidän kanssaan, mutta tarkemmin kysyessänikään edes E ei pystynyt muistamaan hetkeä, jolloin joku olisi siitä heille jotain puhunut.

Itseäni on hieman hätkähdyttänyt tieto, jonka olin jo unohtanut. Kaksi lentokoneista (WTC:n tuhonneet) lähti meidän omalta lentokentältämme, Boston Loganilta! Siksi osavaltiommekin sai osakseen niin ison määrän uhreja, ja kirkossa, johon pitkästä aikaa sunnuntaina menimme, luettiin kolmen Newtonista kotoisin olevan nimet. Boston Common-puistosta löytyy tyylikkään minimalistinen muistomerkki, johon kaikkien Massachusettsista kotoisin olevien nimet on kaiverrettu. Syy omaan hätkähtämiseeni löytyy varmasti sen asian tajuamisesta, että kuka tahansa tuolta pienehköltä kentältä olisi saattanut astua samaan lentokoneeseen - myös me. No joo, kymmenen vuotta sitten emme olleet täällä, eikä meitä ollut tuolloin kuin kaksi.

Muistopäivän lisäksi olemme pörränneet ja hörränneet paikasta toiseen koko viikonlopun ajan. Lauantaina nukuin pitkään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja hyväähän se teki. Kävin lasten kanssa hankkimassa häälahjan eteläafrikkalaisille ystävillemme ja sain samalla hoidettua monta muutakin asiaa. Kävin mm. tankkaamassa auton täyden palvelun huoltoasemalla. Olipa se muuten aika helppoa vain istua autossa, kun nuorimies hoiti kaiken puolestani! Illasta osallistuimme ensin oman seurakuntamme (Lutheran Church of the Newtons) syyskauden alottajaisillalliselle. Iso-O oli samanaikaisesti ystävänsä syntymäpäivillä kaunistautumassa. Hakiessamme hänet käveli autoomme pitkään mekkoon sonnustautunut tyttönen, jonka hiukset oli kiinnitetty ylös tyylikkäälle nutturalle, ja jonka kynnet säihkyivät punaisina. Loppuillaksi menimme hääjuhlaan, johon lapsetkin oli kutsuttu. He olivat juhlan ainoat alaikäiset, mutta hyvin sulautuivat joukkoon, vaikka kotiutuminen yhdentoista aikaan illalla heille myöhäinen aika olikin. Hääjuhla oli parin kotona järjestetty vapaamuotoinen kakku-kuohuviinitilaisuus; oikea juhla oli jo pari viikkoa sitten Etelä-Afrikassa. Sinnekin olimme saaneet kutsun, mutta tämänhetkinen elämäntilanteemme ei mahdollistanut osallistumistamme. Harmi!

Sunnuntai-iltapäivänä osallistuimme asuinalueemme 41. korttelijuhlaan. Jotkut asukkaat ovat osallistuneet niihin alusta lähtien, mistä voinee päätellä ikärakennetta lähiseudullamme. Tähän täytyy tosin todeta, että selkeä sukupolvenvaihdos on käynnissä - joka vuosi useampaan taloon on muuttanut uusi lapsiperhe, mikä tietenkin kuormittaa lähikouluamme jatkuvasti enemmän. Juhla on vapaamuotoinen, päättyvällä kadulla järjestettävä, nyyttäriperiaatteella toimiva tapahtuma. Alku on aina hieman jäykkä, mutta loppua kohden erityisesti T ajautuu pitkiinkin keskusteluihin monien naapureidemme kanssa.

Nyt on kymmenenvuotismuistopäivä ohi, ja elämä jatkuu ennallaan. On aika pakata lunchboxit reppuihin ja lähteä kohtaamaan syyslukukauden ensimmäinen kokonainen viikko.