Kupit

Tämän kirjoituksen aihe on kuppi. Arvaatte varmasti kupeista suurimman, mutta jätämme sen viimeiseksi. Aloitetaan pienemmistä.

E pääsi Aftercare-ryhmänsä kanssa Schoolbus:in kuljettamana Marlborough:iin pelaamaan minigolfia. Oli ollut mukavaa - arvatenkin. "Oikeassa golfissa ei kyllä saisi palloa yhdellä lyönnillä kuppiin", sanoi E ylpeänä omasta suorituksestaan. Jouduin korjaamaan väärinkäsityksen toteamalla, että Paappa onnistui siinä elämänsä aikana uskomattomat kolme kertaa. "Olisi mukava mennä sinne joskus uudestaan", jatkoi E hetken tätä tosiasiaa ihmeteltyään.

Toinen kuppi kallistui luokkajuhlissa kaverin luona. Koko luokka oli kutsuttu, ja tarjoiluista huolehti PTO. E oli päätynyt parsakaalijuustopizzaan. Ainoana sitä oli hänen kanssaan ottanut opettaja - muille maistui salamipizza. E on ihanan varma omasta itsestään, toiveistaan ja suunnitelmistaan. Helpompihan sitä olisi ottaa samaa kuin muutkin, eikä erottua porukasta millään tavalla. Hauskaa oli ollut näissä keskipäivän kekkereissä. Ja seuraavat juhlat ovat tiedossa jo maanantaina.

Oma kuppini tuli täyteen polkupyörän kanssa torstaina. Eturenkaan vanne halkesi ja teki pyöräilystä käytännössä mahdotonta. Ongelmia on tämän(kin) pyörän kanssa ollut riittävästi; vaihteet menivät talven suolauksen johdosta jo kuukausia sitten, eikä jarrujen heikko laatu ole erityisemmin ollut avuksi. "Opportunity wasted", sanoi T vitsillä, kun kerroin, kuinka helpolla olin Yhdysvaltain armeijan päästänyt törmättyäni valliin. "Life threatening situation and potentially life threatening injuries", niinhän sen kyvykäs lakimies olisi voinut vääntää. No. Korvauksia ei ole luvassa. Monitaitoinen mieheni laittoi pyörän kuntoon, ja nyt sillä taas voi (jotenkuten) ajaa.

Ja sitten siihen Kuppiin. Me ja yli miljoona muuta ihmistä halusimme nähdä Stanley Cup-pokaalin livenä, kun siihen mahdollisuus kerran tarjottiin. T:lla oli harmillisesti lukupiiri aamupäivästä juuri samaan aikaan, joten lähdin pikkuväen kanssa nelistään. Mahduimme metroon viimeisinä ihmisinä. Kylkikyljessä matkustimme matkan keskustaan. Pikku-O sai istumapaikan kahden teinipojan välistä, ja käytti tilanteen täydellisesti hyväkseen luoden hyväntuulisen suhteen molempiin. Yllättävän hyvällä tuulella liian täydessä metrossa olivat kaikki. Ainoastaan Iso-O harmitteli:"This is the worst day ever!", mutta näihin kommentteihin meillä on jo totuttu, joten hienosti pääsimme perille.

Boston Common:issa oli väkeä. Pientä toivoakaan ei ollut päästä paraatin kulkureitin viereen, joten jäimme suosiolla hieman kauemmaksi. Jotta olisi saanut tienvieruspaikan, olisi pitänyt olla ahkerana paikalla jo edellisenä päivänä, mikä ei luonnollisesti tällä porukalla olisi toiminut. E löysi meille hyvän patsaan, jonka jalustalla seisomalla saimme oikein hyvän näkymän. Pitkäksihän se odottaminen lapsille tuli, mutta ainakin E ja minä olimme melkoisen otettuja bongatessamme viimein sen odottamamme. Parin kymmenen metrin päästä ei kovin loistavia valokuvia tullut, mutta nähty se nyt on - the Stanley Cup.

T oli pyöräillyt heti lukupiirinsä jälkeen Copley Squarelle eli paikkaan, johon paraati päättyi, mutta oli myöhästynyt. Ihmisiä oli kuitenkin ollut vielä niin paljon liikkeellä, että kotimatka oli hänelläkin kestänyt. Me pääsimme olosuhteen huomioon ottaen kohtuullisen kivuttomasti jälleen täpötäydessä metrossa - tällä kertaa istuen koko porukka. Kotona jatkoimme amerikkalaishenkistä päiväämme grillaamalla hotdog:eja, juomalla CocaColaa ja siivoamalla yhdessä automme. Lapset saatiin viimein nukkumaan, ja nyt katsomme T:n kanssa yhdessä televisiosta Bondia. Kupissa on Samuel Adams-olut.