Montreal

Loppuviikon touhotuksiin kuului E:n luokan päiväretki Chinatowniin (liittyy E:n luokan Kiina-opintoihin), Pikku-O:n syksyn n:s flunssa hengenahdistuksineen, ja syntymäpäivä- ja playdate-kutsujen sateleminen E:lle ja Iso-O:lle sellaista vauhtia, että melkein alkaa kurkkua kuristaa. E:n luokan Parent Social jäi lopulta väliin, kun jäisen kaatosateen latistama mieli vaati käpertymistä sohvannurkkaan.

Perjantaina Pikku-O jäi kotiin levähtämään, ja sain samalla itselleni aikaa valmistautua viikonlopun reissuun. T:lla oli täydellisesti oman alansa konferenssi Montrealissa - Society for Ricouer Studies. Kun samanaikaisesti kaupungissa oli myös toinen filosofien kokoontuminen, SPEP, puhkui T ympäristöönsä positiivista energiaa:"Näitä lisää!". T:n aika kului luennolta toiselle mennessä, ja illanviettoon osallistuessa. Illanvietto oli ollut selkeän viihdyttävä:"Jos voit kuvitella filosofibileet Vanhalla!" Yritän kuvitella, joskin mieleeni eivät millään tule mitkään kekkereiden kekkerit. Mutta, pääasia, että T viihtyi.

Meillä muilla oli aikaa ottaa Montreal jälleen haltuun. Hotellimme Novotel sijaitsi aivan keskustassa, joten kaikki oli lähellä. Tällä kertaa Pikku-O joutui kävelemään - ja nyt se ei sitten ihan niin hyvin sopinutkaan. Käytännössä koko päivän liikkeellä ollessamme kuului metrin verran takanani jatkuva monotoninen valitus harminkyyneleillä maustettuna. Myötätuntoa löytyi erityisesti iäkkäämmiltä, ranskankielisiltä tädeiltä ja sediltä, jotka ihastelivat talvihaalarissa ja karhupipossaan surkeasti valittavaa pientä poikaa; vähäisempää ymmärrystä löytyi tuntien kuuntelun jälkeen itseltäni. Kun vielä E ja Iso-O selvästi kaipasivat muuta kuin kaupungin kaduilla löntystelyä, oli oma tunnelmani välillä mustien pilvien peittämä.

Onneksi oli parempiakin hetkiä. Cathédrale Marie-Reine-du-Monde oli yksi tälläinen. Tämä Pietarinkirkon jäljitelmä nähtiin jo kesällä, mutta erityisesti E:n toivomuksesta sinne mentiin uudelleen. Kolmikko seisoi pituusjärjestyksessä suuren maalauksen edessä. "Minä rakastan tätä kirkkoa!" liioitteli Iso-O tapansa mukaisesti. Nykyisen paavin kuvan edessä Iso-O totesi:"Äiti, tule katsomaan, täällä on jotain kauheaa. Tämä mies kuoli, kun minä synnyin". Niin no, se oli kyllä se edeltävä, mutta hienoa, että muistit.

Kirkkokokemuksen jälkeen lähdimme hitaasti valituksen säestämänä kulkemaan kohti Mont Royal-vuorta (korkeus 233m). Nousimme sen huipulle; Pikku-O hitaasti harmitellen, E ja Iso-O kovalla vauhdilla välillä meidät kadottaen. Porukassa pysyminen on melkoinen haaste, kun energiaa on yli äyräiden ja maisemat sekä jännittävät purot ja vesiputoukset vievät loputkin lupaukset mielestä. Onneksi löysimme toisemme, ja jälleen kerran he lupasivat vuolaasti pitää äidin aina näköetäisyydellä. Parhaita hetkiä kolmikolle taisi kuitenkin olla hotellihuoneessa piirtäminen, kylpyammeessa lilluminen sekä lastenohjelmien katsominen televisiosta. Pikkuisen johdatellen hyvinä asioina muistuivat toki mieleen myös vuorelle kiipeäminen sekä kirkko.

T:n vapauduttua luennoiltaan sunnuntaina puolenpäivän aikoihin, lähdimme ajamaan kohti Bostonia. Erehdyimme valitsemaan suurehkon rajanylityspaikan, ja jouduimme jonottamaan yli puoli tuntia. Ravintolaakaan ei meinannut ihan helposti löytyä. Ajoimme Vermontin järvialueen läpi, ja tunnelma oli kuin Ahvenanmaalla sesongin jälkeen. Ravintoloita kyllä oli, mutta ne olivat kaikki kiinni. Takapenkki jaksoi silti ihmeen hyvin. Koko kuuden tunnin ajan kuului muutama Halloween-aiheinen laulu kaksiäänisesti, Pikku-O:n säestäessä innokkaasti. Ihan koko ajan ei olisi jaksanut kyllä kuunnella, mutta kun vaihtoehtona olisi voinut olla se edelliseltä päivältä tuttu monotoninen valitus, oli parasta vain antaa laulan raikata.

Siirryimme talviaikaan la-su välisenä yönä, joten viikonloppuun oli yksi ylimääräinen tunti tarjolla. Sille olikin käyttöä, kun kotiinsaavuttuamme piti jälleen valmistella koko porukka uutta arkiviikkoa varten.