Arkiviikko takana

Hatara talomme alkoi jo tuntua melkoisen viileältä, kun viikon verran yölämpötilat kävivät selvästi kymmenen Celsius-asteen alapuolella, eikä päivisinkään päästy kovin korkeisiin lukemiin. Kun vielä flunssakin oli vaivana, alkoi mielen päällä olla ikkunaverkkojen nostaminen ja lasien laskeminen niiden tilalle. Mutta sitten kelit taas muuttuivat, ja loppuviikon ajan on ollut jälleen aivan kesäistä. Ensimmäinen flunssammekin on voitettu. Sen verran viileämpi kausi kuitenkin ehti vaikuttaa, että osa suurista vaahteroista on muuttunut kauniisiin ruskanväreihin.

Koulunkäynti alkaa muodostua rutiininomaiseksi; kaikkien vanhempainillatkin ovat jo takana. Vaikka Pikku-O edelleenkin vääntää aamuisin muutaman kyyneleen hokien mantraansa:"Isi/äiti hakee Pikku-O:n", ei kyyneleitä enää iltapäivisin ole juurikaan näkynyt. Vastassa on ollut iloisennäköinen poika, joka pyytämättä on käynyt rutistamassa opettajiaan. Myös E ja Iso-O ovat selvästi löytäneet paikkansa niin uusissa luokissaan kuin After Care-ryhmissään. Ikävää sanottavaa ei ole vielä kummaltakaan kuulunut, mutta päivät ovat niin pitkiä, että väsyneisyys on käsinkosketeltavaa erityisesti Iso-O:n kohdalla. Tulisieluinen matamimme löytää ongelman jos toisenkin kotimatkan ja kotiin saapumisen aikana, mutta tilanne aina rauhoittuu, kun istumme yhdessä syömään kunnon päivällistä.

Haku-ja vientireissut olivat pyörärikkoni vuoksi viikon verran T:n harteilla, mutta perjantaina pääsin jälleen osallistumaan. Uusi pyöräni saapui torstaina. Jotta mikään ei olisi liian helppoa, saapui se pahvilaatikossa - osina - merkinnällä "tools required". Kaikki muut paitsi T olivat paketin saapumisesta riemuissaan. Ja, sen verran helpottunut T:kin oli, että kiireistään huolimatta ryhtyi sitä heti illan päälle kokoamaan. Helpottaahan pyörän saapuminen häntäkin; niin kauan kuin omat työni tutkimuskeskuksessa odottavat täyttä käynnistymistään, on minun mahdollista osallistua lasten vientiin ja hakemiseen edellyttäen, että pyöräni toimii. "Hienoo, äitii, uusii, pyö-ää!" kailotti Pikku-O moneen otteeseen tepastelemalla T:n, työkalupakin ja polkupyörän ympärillä. Iso-O totesi pyörän olevan upea, joskin huomautti hetken ihasteltuaan:"Olisit varmaan äiti halunnut valkoiset renkaat ja kukkakorin!". Myös E:n mielestä äidin valinta oli onnistunut.

Pyörä kulki jouhevasti vieden perille 10 minuuttia nopeammassa ajassa. Ja koska kunnonkohoamisesta ei todellakaan vielä ole kyse (olen Charles Riverin rannan hitain pyöräilijä), kertoi tämä aika karua kieltä vanhasta pyörästäni. Toivotaan, että tilanne jatkuu yhtä hyvänä. Viikon verran sain harjoitella julkisten kulkuneuvojen käyttöä, ja täytyy sanoa, että meno kahdella metrolla ja yhdellä bussilla voi myös onnistua varsin jouhevasti - kertaakaan matkaan ovelta ovelle ei mennyt yli tuntia (pyörällä menee n. 90 minuuttia). No, vaihtojen vuoksi potentiaalisia viiveitä on odotettavissa, joten 90 minuuttiin on metro-bussiyhdistelmässäkin varauduttava. Mutta, hienoa, että on taas pyörä, jolla kulkea kaunis työmatkani. Ilman työmatkapyöräilyä liikuntaharrastukseni jäisi olemattomaksi.

Viikonloppu - ihanaa!