Apua, mikä täti!

Osallistuin tänään turvallisuuskoulutukseen, joka on pakko käydä saadakseen oikeudet liikkua sekä tutkimuskeskuksen että sairaalan alueella. Erityisen tärkeä tämä koulutus on niille, jotka aikovat itse kuvantaa MRI-, MEG- tai PET-laitteilla, mutta kaikkien muidenkin pitää tämä yli parin tunnin kestoinen sessio läpäistä. Kuulun tähän viimeksi mainittuun porukkaan, sillä oma projektini liittyy sairaalan akuuttivaiheessa kuvattuihin aivohalvauspotilaisiin.

Motivaationi oli siis jo edeltävästi katossaan. Varsinkin kun itse pitäjä oli lähettänyt ryhmäsähköpostiviestin, jossa hyvin yksiselitteisesti asetettiin kurssin pitäjä omaan arvoonsa kurssilaisiin verrattuna. Paikalle piti saapua tasan yhdeksältä tai muuten ei päässyt mukaan. "NO EXCEPTIONS, NO EXCUSES!" luki viestin lopussa isoin kirjaimin.

Vastassa oli juuri sellainen täti kuin sähköpostiviestin perusteella oli odotettavissa. Tutkimusmaailmassa on monenlaisia ihmisiä, joista erityisesti kahdenlaisten kanssa olen ollut tekemisissä. Nämä tutkijatyypit edustavat oikeastaan toistensa vastakohtia, ja eipä ihme, että olen ajautunut tekemään töitä juuri niiden toisentyyppisten kanssa. Mietitäänpä vaikka väitöskirjaohjaajiani. Maailmankuulu aivohalvaustutkija, neurologian professori työntää yömyöhällä potilaan sänkyä pitkin Meilahden käytäviä ihan vaan suuresta innostaan tieteentekoa kohtaan, ja toinen ohjaajani jaksaa kerta toisensa jälkeen opastaa ja neuvoa hyvin nuorta ja hyvin kokematonta ohjattavaansa sekä tieteenteon että kliinisen työn saloihin oman aikansa kustannuksella.

Sanomattakin on selvää, että tämän aamun täti edustaa sitä toista laitaa. Sellaista tutkijatyyppiä, jonka on kaikin tavoin tuotava esiin omaa erinomaisuuttaan: "Katsotte nyt henkilöä, jonka vastuulla ovat kaikki tämän laitoksen miljoonien dollarien laitteet ja niiden turvallisuus!" Lähtökohtana oli se, että kaikki, mitä oli tehnyt Martinos Centerin ulkopuolella, oli irrelevanttia:"Ei ole väliä, vaikka olisit kuvantanut 20-vuotta, Sinun täytyy osallistua tälle Minun pitämälleni turvallisuuskoulutukselle ja vastata kaikesta tämän laitoksen sisällä tapahtuvasta Minulle!""Ja muista, jos jokin menee pieleen, sana kiirii nopeasti. Tutkijat tekevät niin paljon yhteistyötä - urasi maailmassa on ohi. Et varmasti saa enää työpaikkaa New Englannin (=koko maailma??) alueelta!" Oikein selkäpiitä karmi, kun hän totesi olevansa aina ("24/7") tavoitettavissa mahdollisten ongelmien ilmaantuessa, mutta sanoi sitten arvonsa tuntien:"En kyllä vastaa mitenkään iloisesti kesken sunnuntaisen jalkapallo-ottelun, mikäli soitat omasta huolimattomuudestasi johtuneesta kuvantamisongelmasta".

Kuunneltuamme riittävän pitkään tädin omaa kehua, katsoimme Siemensin turvallisuusvideon, teimme siihen liittyvän testin (jonka tulosta en vielä tiedä), ja allekirjoitimme vakuutuksen, että olemme tarpeeksi terveitä osallistumaan koulutuksen MRI-huoneessa tapahtuvaan osioon. Voi, mikä nostalgia-aalto pyyhkäisikään ylitseni, kun näin taas pitkästä aikaa MRI-laitteen pääkeloineen kaikkineen, ja kuulin koneen pitämän tutun raksuttavan äänen! Nostalgia-aalto muuttui pian kuitenkin yhtälailla tutuksi korvennukseksi vatsanpohjalla, kun kaikkien niiden satojen ellei tuhansien MRI-kuvantamiseen ja kuvien analyysiin käyttämieni tuntien aikana tapahtuneet konerikot, ohjelmien toimimattomuudet ym. ongelmat vyöryivät mieleeni. Tunsin hyvin voimakkaasti, että omatoimisen MRI-kuvantamisen aika on osaltani ohitse - ainakin tässä elämänvaiheessa.

Koulutus loppui viimein. Saa nähdä, mitä minulle käy, jos testi ei mennyt läpi. Joudunko kurssille uudelleen? Melkoisen ahdistuksen kourissa menin tapaamaan nykyistä ohjaajaani, turkkilaisperäistä neurologia (Hakan Ay) ja tutkimushoitajaamme. Tapaaminen oli niin mukava, että päiväni kirkastui uudelleen. Onneksi olen nytkin ajautunut tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joiden ei tarvitse kokoajan itseään korostaa. Mieltäni virkisti toki myös haalea mahdollisuus päästä huhtikuussa Havaijilla pidettävään neurologian alan kongressiin.