Omatoimisuutta ja ahkerointia taudin taittuessa

Heräsin aamusta pienen ihmisen ylpeään ääneen:"Äiti, kato [katso] kukat [sukat] jasassa [jalassa]!" Pikku-O oli herännyt hetken aiemmin, pedannut sänkynsä, riisunut yövaipan ja -puvun, käynyt aamukakalla, mennyt vaatekaapilleen, etsinyt päivävaatteet ja laittanut ne päälleen. Hieman jäi epäselväksi, miten (tai mihin) hän oli suorittanut pyyhkimisen. Kehuin kovasti, mutta yritin saada pienen ymmärtämään, että potalta noustessa on edelleen syytä huutaa äiti tai isä avuksi.

Yli viikon ajan perhettämme riepotellut flunssatauti on taittumassa. E oli koko viikon pois koulusta, Iso-O kaksi viimeistä arkipäivää, ja Pikku-O:n nenä valuu edelleen. Varsinkin perjantaina - E:n ollessa jo melkein terve - alkoi suuri kotimme tuntua ahtaalta. Niinpä pakkasin porukan lauantaina autoon ja menimme Wardolf-koululle Lexingtoniin viimeistä Suomi-koulukertaa varten. Ihan mukavasti kaikille meni, vaikka erityisesti Pikku-O oli sairastaminen jäljiltä vielä melkoisen uupunut ja itkuinen.

Päivät seuraavat toisiaan saman kaavan mukaan vielä tiistaihin saakka. T lukee aamusta puoliviiteen, menee sitten kolmeksi tunniksi yliopistolle lukupiirinsä järjestämiä kuulusteluja varten, ja tulee sen jälkeen jälleen kotiin kertailemaan. Tätä on jatkunut viime maantaista lähtien, ja silmäpussienkoko alkaa jo ulkopuolistakin hirvittää. Tentti on tulevana tiistaina; siihen hän on lokakuusta lähtien valmistautunut. Professoripaneelin kokoonpano selvisi muutama päivä sitten; kolme tiukkaa professoria, joista kaksi on opettanut T:a lukuvuoden aikana. Olen itsekin katsonut vanhoja kysymyksiä, ja yhtään liioittelematta en olisi osannut vastata niistä yhteenkään. Onnea koitokseen, T!