Vuorta ja järveä

Vietettyämme perjantai-iltapäivän täpötäydessä museossa (Museum of Science) ihmettelemässä ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa sekä dinosauruksia (E), intiaanipienoismalleja (Iso-O) sekä painelemassa nappuloita (Pikku-O) olimme valmiita lähtemään aivan toisenlaisiin maisemiin. Illalla vielä vastaanotimme viikon verran yläkerrassamme majoittuvan eteläafrikkalaispariskunnan (T:n opiskelukaveri poikaystävineen), mutta sitten olikin aika pakata auto ja suunnata kohti New Hampshiren vuorialuetta.

Tämänkertainen majapaikkamme löytyi vuorten takaa paikkakunnalta nimeltä Gotham, eikun Gorham. Lähes kaikki majoituspaikat koko White Mountains-alueelta oli varattu, sillä koulut alkavat New Hampshiren alueella jo huomenna syyskuun ensimmäisenä päivänä, eikä kotiosavaltiomme lapsillakaan ole lomaa jäljellä enää viikkoa enempää (koulu alkaa täällä perinteisesti Labor Dayn jälkeisenä päivänä eli tänä vuonna 7.9.). Saimme tiukasta tilanteesta huolimatta oikein mieluisan huoneen motellista nimeltä Mount Madison Inn. Lapsia ilahdutti erityisesti pihan uima-allas, jonka olemassaolo selvästi karisti automatkan aiheuttaman ahdistuksen pois. Altaassa tulikin polskittua sekä molempina iltoina että vielä lähtöpäivän aamuna.

Pelkkään altaaseen emme toki tulleet lilluttelemaan. Tavoitteenamme oli nimittäin saavuttaa New Englannin alueen korkeimman vuoren (Mount Washington) huippu. Pääsimme aamusta kohtuullisen mukavasti liikkeelle Pinkham Notchin Visitor Centerilta. E ja Iso-O kävelivät itse, Pikku-O matkusti T:n olkapäillä. Saavutimme kahden ja puolen tunnin nousun jälkeen Tuckerman Ravinen alla olevan tunturimajan, ja pidimme lounastauon. Majalle saakka kävelymotivaatiota piti hieman etsiä, mutta tauon ja erityisesti maisemien ilmaantumisen jälkeen täytyi E:a ja Iso-O:ta jopa hieman toppuutella, ettei vauhti nousisi liian kovaksi. Niin innoissaan olivat nelinkontin jyrkkää louhikkoa ylöskiivetessään. Puurajan jäätyä taakse alkoi kuitenkin yhden maailman tuulisimman paikan todellisuus paljastua. Pikku-O huusi käytännössä täyttä kurkkua T:n harteilla, kun lähes jatkuva tuuli ujelsi korvissa. Kun kellokin oli hypähtänyt viimeisimmän nousumme aikana pitkälle iltapäivän puolelle, jaoimme porukkamme vielä ylös meneviin ja jo alas kääntyviin. Pienen tuumaustauon aikana ensin Iso-O ja sitten myös E päätyivät lähtemään Pikku-O:n ja äidin vanavedessä alaspäin. Ainoastaan T lähti ylös, ja saavuttikin 4300 jalkaa (1310m) lähtöpaikan yläpuolella olevan huipun (korkeus 6288 jalkaa eli 1917 metriä). Meille muille korkeuseroa kertyi n. 2500 jalkaa (760m), mikä on toki hieno saavutus sekin.

Tulimme alas eri reittiä (Boott Spur Trail). Vastoin ennakko-odotuksia 'polku' oli yhtä jyrkkää louhikkoa koko 760 korkeusmetrin ajan. Koska en uskaltanut kantaa Pikku-O:ta harteillani, joutui pikkumies käytännössä itse kävelemään koko matkan. Ainoastaan kaikkein jyrkimmissä kohdissa nostin omaa selkääni uhraten Pikku-O:n kiveltä toiselle. Teimme parin tunnin matkaa lähes neljä tuntia. T ehti alas ennen meitä, ja kuuli alhaalla jonkun huolestuneen vaeltajan kertoneen rinnettä alas taapertavasta naisesta ja kolmesta pienestä lapsesta:"kun siellä on ne neljänkymmenen askelman tikkaatkin". Nämä tikkaat olivat kyllä tukevat rappuset, mutta toki varsin jännittävät (ainakin itselleni tämän porukan kanssa). Pääsimme vihdoin alas, ja E harmistuneena totesi:"Mä en kyllä enää IKINÄ mene tuota reittiä!" Pikku-O:n silmät olivat turvonneet itkemisestä. Iso-O jaksoi olla positiivisempi ja kannusti väsynyttä porukkaamme näkemällä taikakiikareillaan polunlopun jo pari tuntia ennen kuin sen konkreettisesti kohtasimme.

Aamu-uinnin jälkeen pakkauduimme autoon nauttimaan ilmastoinnista lämpötilan kohotessa jälleen reippaasti yli yhdeksänkymmen Fahrenheitin (yli 32*C). Ajoimme New Hampshiren järvialueen kautta ja pysähdyimme syömään suurimman järven eteläosassa olevaan pikkukaupunkiin Wolfeboroon. Kaupungissa oli monia kivannäköisiä ravintoloita, mutta päädyimme perinteiseen amerikkalaiseen dineriin. Saimme oikein makoisat annokset ja loistavan palvelun, vaikka vahingossa saavuimme ravintolaan sen viime minuuteilla. Syötyämme saimme vielä opastuksen kaupungin rannalle, johon emme muuten olisi löytäneet.

Koska keli oli niin kuuma, ei kiirettä hikiseen Newtoniin todellakaan ollut. Pysähdyimme Winnipesaukee-järven rannalle parin tunnin ajaksi, ja lapset olivat käytännössä koko ajan vedessä. Oli kiva huomata, miten hyvää viikko Papan mökillä oli tehnyt heidän rohkeudelleen vedessä. E ja Iso-O sukeltelivat, liukuivat ja tekivät erilaisia temppuja, Pikku-O tepasteli rantavedessä, mutta meni hänkin useita kertoja käsipohja-asentoon nauttien selvästi jopa pään yli menneistä aalloista.

Parin tunnin matka kotiin sujui liikenteen kannalta aivan toisissa merkeissä kuin aiemmin; tällä kertaa ruuhkaa ei juuri ollut, sillä olimme sunnuntai-illan sijaan matkalla työmatkaliikenteen jälkeisenä aikana maanantaina. Raskaasta vaelluspäivästä ja voimia kuluttavasta vesitouhuamisesta huolimatta ihmeen paljon riehumisenergiaa takapenkiltä vielä löytyi, ja tunnelta autossa oli ajoittain sen mukainen. Iltapuuron jälkeen ei unta tosin tarvinnut odottaa.

Tänään viimeisenä omana lomapäivänäni olemme kärsineet kuumuudesta. Vieraamme lähtivät hoitamaan käytännönasioita huomenna vapautuvaan asuntoonsa sekä poikaystävän maahansaapumiseen liittyen. T lähti kirjastoon kirjoittamaan. Me vastaanotimme Pikku-O:n Montessorikoulun opettajat, jotka tulivat tutustumaan pikkumieheemme hänelle turvallisessa kodissa (sekä tarkistamaan, minkälaisista olosuhteista sitä oikein tullaan). Kohta lähdemme kirjastoon. Huomenna muuttuu meininki.