Matkalaukku ja sivistyksen mitta

Jostain syystä lentomatkustaminen turruttaa ihmisen aivot. Tähän ei varmaan johda enää minimiinsä laskettu vapaan alkoholin tarjoilu eikä lentämiseen taannoin yleisesti liittynyt erityisyyden tunto -- glooria on tästä lajista karissut jo 80-luvulla jonnekin Vantaan ja Las Palmasin välille. Kyse täytyy olla siis jostain muusta, ehkä pitkittyneestä happiosapaineen laskusta. Vaikka syy on jokseenkin hämärän peitossa, ei seurauksia tarvitse kaivella tikulla. Pelkästään matkatavarahihnan vieressä tiiviinä massana kokonaisina perhekuntina seisovan ihmisjoukon tuijottaminen kertoo karua kieltään. Jos kenelläkään olisi aivoissa enää mitään liikahdusta matkan jälkeen, hän luultavimmin asettuisi matkatavaroiden noutohallissa kuin Jeesus korkealle paikalle ja karjuisi toimintaohjeita opetuslapsilleen. "Autuaita kärsivälliset: he perivät maan."

Kuvitetaan tilanne: ihmiset marssivat tuubia pitkin ulos koneesta ja etsiytyvät noutamaan matkalaukkujaan tarkoitusta varten pyhitetystä salista. Pysähtyykö heistä kukaan kunnioittavan muutaman metrin päähän hihnasta, jotta kaikki voisivat etäisyyden päästä tutkia, milloin oma laukku saapuu hihnaa pitkin -- ja sitten käydä noutamassa sen kaikessa vapaudessa ja ilman tungosta? Jyrkkä ei! Hihnan viereen pitää päästä kaikkien (myös niiden jotka eivät laukkuja jaksa nostaa), maksoi mitä maksoi ja tuli kyynärpäästä kylkeen tai ei. Vaikka takana seisovien ihmisten laukkujen virta on oman käden ojennuksen päässä, ovat nämä kumpikin -- siis sekä takana seisovat että hihnalla vastaan valuvat laukut -- kuin epäolentoja ja ei-olemassa. Vain minä olen ja minun jossain siellä tulossa oleva laukkuni. Muita ei ole. Mutta oliko minulla enää aivoja?

Olen saanut lentomatkustamisesta jo kauan sitten tarpeekseni. Syyt eivät ole kokonaan eettiset vaikka niiden painoarvo onkin ajatuksissani suuri. Sen sijaan olen täydellisen ja kokonaisvaltaisen kyllästynyt kanssamatkustajien aivottomuuteen aivan peruskäyttäytymisen tasolla. Sosiaalisiin tilanteisiin toki liittyy joukko hiljaisia sopimuksia, mutta mielestäni osaa niistä voisi kritisoida oikein isolla kädellä -- ja äänellä. Nykyisimmin joudun toden totta hillitsemään itseäni viimeiseen asti, etten ryhtyisi kovaääniseksi opastajaksi tilanteessa, jossa kaikki muut kokevat jostain syystä olevansa oikeassa. Tottahan toki minä saan seisoa tässä muiden lailla tukkimassa tien muilta laukkuaan kaipaavilta! Enkä väisty vaikka se tarkoittaisi, että kehojen ja käsien välistä hihnalle kurottava kakkos- tai kolmosriviläinen joutuu välttämättömyyden pakosta nykäisemään laukkunsa siten, että se väkisin paiskautuu kylkeäni tai rintakehääni vasten. Ehei! En väisty enkä luovuta paikkaani laukkuparatiisin porteilla!

Tunnelma matkalaukkuhihnan vieressä on kuin helvetin esikartanosta: minä ensin, minä ensin, minä ensin. Vaan jos kaikki ottaisivat sen neljä -- tai mielummin kahdeksan -- askelta taaksepäin ja antaisivat hihnan laukkuineen pyöriä ihan rauhassa itsekseen? Se, että hihna liikkuu ei käsittääkseni ole riippuvainen siitä, onko ihmismassa sen välittömässä läheisyydessä tai mahdollisesti viiden metrin päässä siitä. Vaan ei. Hiljainen sopimus sanoo, että vasta sitten kun olemme pakkaantuneet nuoluetäisyydelle toisistamme ja laukkumme jälleen meille toimittavasta hihnasta, lähtee kone käyntiin ja materia löytää nimellisen omistajansa.

Soveltavan matematiikan alueelta löytyy mielenkiintoinen, yhteiskuntateoreettisesti hyödynnettävissä oleva ajatus. Peliteoreettisesti tarkastellen hihnanvieruskäyttäytyminen ei todellakaan ole "voittavan strategian" mukaista. Seisoskelu hihnan välittömässä läheisyydessä ei todella maksimoi yksilön hyötyä suhteessa muiden toimijoiden valintoihin. Vakava mahdollisuus fyysiseen loukkaantumiseen ykkösrivissä on kai otettava huomioon: kakkos- tai kolmosriviläinen kun saattaa kunnolla tempaista laukkunsa ja viedä ykkösriviläisen hammaskaluston mukanaan. Kaiken kukkuraksi tämänkaltainen ajattelu tulee peliteoreettisessa tarkastelussa ohittaa. Kun toimija valitaan vapaasti eli agentti on esimerkiksi viitosriviin joutunut, hampaitaan kiristelevä bisnesmatkaaja, jonka laukku on pyörinyt hihnalla jo useamman kerran ohi, mutta sitä ei tukkona seisovan ihmispaljouden takia ole mahdollisuus päästä noutamaan, vasta päästään lähemmäs kokonaiskuvaa.

Sosiaalisen tilanteen mallinnuksena peliteoreettinen kuvaus yllä olevasta olisi mielenkiintoista lukea: kuinka kaukana hihnasta olisi strategisesti parhainta seisoa? Millainen tulos olisi formaalista mallinnuksesta tälle sosiaaliselle tilanteelle, jossa toimijoiden strategian olennaisena piirteenä olisi vaivattomuus ajan funktiona? Olisiko teoria venytettävissä niin pitkälle, että ihmisen sivistys voitaisiin ilmaista sillä, kuinka kauas matkalaukkuhihnasta hän uskaltaa jäädä seisomaan -- toivoen samalla, että joku muu saattaisi mahdollisesti seurata hänen esimerkkiään?