Kiitospäivästä itsenäisyyspäivään

Kahdentoista päivän työputki imaisee mehut sen verran tehokkaasti, että voimia blogin kirjoittamiseen tuntuu olevan kovin niukalti. Varsinkin, kun kaikkea muutakin pitäisi tehdä. Mutta nyt on taas kaksi päivää taukoa, joten yritän parhaani mukaan muistella, mitä tulikaan tehtyä.

Uutisrintamaa hallitsi Nelson Mandelan kuolema 5.12.2013. Jakson kohokohta kuitenkin oli Pikku-O:n ensimmäisen hampaan irtoaminen. Melko yllättäen, oikeastaan varoittamatta, se irtosi päivällisen aikaan juuri ennen Kiitospäivää. Hammas lähti keskeltä alhaalta. Muistaakseni E:lta ja Iso-O:lta irtosi ylähammas ensin, mutta saatan olla väärässä. Hampaan irtoaminen on aiheuttanut suurta ylpeyttä, eikä tapahtunut ole jäänyt keneltäkään hänet kohdanneelta epäselväksi. Muut hampaat ovat vielä tukevasti paikallaan, joten suurta muutosta kuopuksemme ulkonäössä ei ole tapahtunut. Hammaskeiju toi kanadalaisen 25 sentin kolikon.

Huonolla tuurilla olin yksi kolmesta, jotka joutuivat työskentelemään Thanksgiving-päivänä ja itseasiassa koko miniloman ajan viikonloppunakin. Olen oppinut tykkäämään tästä päivästä lähes yhtä paljon kuin joulusta. Ja miksipä en tykkäisikään. Olemme saaneet kutsun Westborough:n perheiden juhlaan jo neljä kertaa, ja joka kerta meidät on toivotettu tervetulleiksi taas seuraavana vuonna. Sain kahdelta kohtalotoveriltani luvan poistua sairaalalta parin tunnin ajaksi, ja pääsin mukaan hetkeksi. Kun saavuin paikalle, ainakin kymmenen ihmistä halasi minua lämpöisesti. T luki kiitospäivän ruokarukouksen, mikä on melkoinen kunnia tässä katolisessa perhekunnassa, jossa perheen vanhin isäntä on yleensä tämän hoitanut. Ja sitten söimme. Ruoka oli niiiiiin hyvää.

Lähdin vatsa pullollaan takaisin sairaalalle pääruoan jälkeen, kun muu väki joko lähti ulos pelaamaan amerikkalaista jalkapalloa tai järjesteli pöydät koreiksi jälkiruoilla. T toi minulle säkillisen mukanaan. Hyviltä näyttivät, mutta mausta täytyy kyllä todeta, että amerikkalainen liiallinen sokerinkäyttö ei vielä ole löytänyt makuhermojamme. Herkut melkein polttavat suuta sokerimäärän vuoksi. En liioittele. Mutta, aika liikuttavaa, että meidät on ikäänkuin otettu osaksi heidän suurta perhekuntaansa.

T ja lapset ajoivat juhlan päätyttyä sairaalalle, kun kerran lähistöllä olivat. Pääsivät sitten näkemään vähän paikkoja. Kävimme osastollakin, jossa sihteeri ja hoitajat olivat niin ihastuneita kolmikkoomme, että olen kuullut siitä monta kertaa jälkikäteen. Sellaisiltakin henkilöiltä, jotka eivät itse olleet tuolloin paikalla.

Black Friday oli itselläni työpäivä, mutta iltaa virkisti käynti Francisin ja Dominickin kotona heidän järjestämällään kiitospäiväaterialla. T oli suuressa roolissa tarjoamisten osalta, mutta olivat hekin kovasti panostaneet. Meidän lisäksemme paikalla oli heidän muita ystäviään, joita emme edeltävästi tunteneet. Neljä saksalaista, yksi turkkilainen ja yksi austraalialainen toivat viiden suomalaisen ja kahden eteläafrikkalaisen juhlaan mukavasti kansainvälisyyttä. Yhtään yhdysvaltalaista ei ollut eksynyt joukkoon, mutta kieli oli englanti. Tietysti.

"Miksi E ei koskaan käy missään", kysyi Iso-O mentyään jälleen paikasta toiseen. Parhaan kaverin "Marathon Birthday" oli todella nimensä mukainen. Syntymäpäivät kestivät vaatimattomasti klo 13-21. Käsi ylös, kuka olisi valmis järjestämään vastaavat. Syntymäpäivät sisälsivät kaiken muun lisäksi käynnin 3-D elokuvassa Frozen. Kun kävin hakemassa häntä kotiin, tuntui juhla jäävän kesken. Hmm. Vastahan sitä oli 8 tuntia juhlittu.

Teiden liukkaus meinaa käydä monen autoilijan kohtaloksi, vaikka suolaus onkin täysillä käynnissä. Yhtenä päivänä alijäähtynyt vesi aiheutti yli 70 auton ketjukolarin Worcesterissa sekä 15 auton kolarin omalla ysitielläni. Pikku peräänajoja sattuu päivittäin. Ei ihme, että niin moni auto on jostakin kulmastaan vähän rytyssä.

Ensimmäinen adventti aloitti joulukalenterien luukkujen avaamisen, kiitos isotätini J:n ja lasten isotäti A:n. Perinteistä oli myöskin pöytä-ja ulkokranssien koristelu kirkolla, johon itse en mukaan päässyt. T ahkeroi kurssipaperien tarkastamisen ja perheen asioiden äärellä  sellaisella intensiteetillä, ettei se hänkään Thanksgiving Recess:istä päässyt nauttimaan. Onneksi sentään jotain kivaa on ollut hänelläkin. Eräs hänen ystävänsä, brittiläinen Peter, väitteli vuosien uurastuksen jälkeen, ja illalla oli mahdollista käydä asiaa hieman juhlistamassa.

Suomen 96. itsenäisyyspäivä oli sateinen, ja työntäyteinen meillä kaikilla. Illaksi meidät oli kutsuttu läheisen suomalaisperheen juhlaan ja omalla pöydällämme oli Suomen lippu. E ja Iso-O hienosti tiesivät, kuinka paljon Suomi täyttää ym. asiaan liittyvää. Pikku-O:kin kertoi reippaasti suomenkielellä, että on "Suomen itsepäivä". No joo, melkein.

Viikonlopulle on tiedossa T:n Ricouer-juhlaseminaari BC:lla, oman ohjelmajohtajani joulujuhla hänen kotonaan Newtonissa sekä sunnuntaibrunssi suomalaisperheen kotona. Näistä lisää, toivottasti pian.