Pientä dramatiikkaa normiviikoilla

Edellinen kouluviikko oli lyhyt - vain kolme päivää - ja nyt on menossa vuoden ensimmäinen kokonainen. Itse koulupäivät ovat sujuneet jotakuinkin rutiinilla, mutta sen ulkopuoliseen aikaan on mahtunut monenlaista. Ikävimmän tilanteen aiheutti E:n ja Iso-O:n beyblade-ottelun tiimellyksessä sanaharkasta eskaloituitunut fyysinen välienselvittely, mikä johti vakavaan keskusteluun koko perheen kesken. Samalla beybladet joutuivat taolle ja lauantaille jo suunniteltu pöytäjääkiekkorakennusprojekti jäihin. Pikku-O, joka oli tilanteessa tällä kerralla sivullinen, on kaikkein eniten surrut beybladejen katoamista. "When I am six, can I have them back?" kysyi hän tänä(kin) aamuna. No, ehkä hieman aiemmin kuitenkin.

Toinen ikäväksi jo muodostunut, mutta loppujen lopuksi helpotukseksi kääntynyt asia oli poliisiraportin virheen selvittely. Kävi ilmi, että poliisi ja kännikuljettaja olivat lukiokavereita, joten on aika selvää, että kaveruussuhteen pohjalta tilannetta oli poliisin toimesta yritetty parantaa onnettomuudenaiheuttajan eduksi. Vaan minäpä olin T:n ja ystäväperheemme lakimiehen avustuksella "pain in the ass". Raportin korjaaminen todenmukaiseksi vaati yli kymmenen puhelinsoittoa aina ylijohtajaa myöten. Viimeistä edellisin käänne oli, että yksi "detective" olisi ajanut minua tänne Newtoniin saakka tapaamaan ja haastattelemaan. Vain puolisen tuntia ennen tapaamisajankohtaamme hän soitti ja kertoi, että olivat käyneet toista kuskia jututtamassa ja kun hän oli muuttanut kertomustaan, oli raportinkorjaaminenkin mahdollista ilman tapaamistamme. Jäin vain miettimään, miten tämä oli tapahtunut. Leikittelen ajatuksella, että poliisit olivat tilanteen monimutkaistumisen johdosta käyneet kovistelemassa kuljettajaa:"Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko muutat kertomustasi tai muutat kertomustasi". Haluan kuitenkin uskoa, että kuljettaja on oikeasti halunnut kertoa, mitä tapahtui, ja että kaikki uskovat, että olin oikeassa. Mutten voi olla varma. Pääasia kuitenkin on, että raportin korjaamisen jälkeen kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, kenen vakuutus vauriot korvaa. Toivottavasti näin on, ettei tarvitse jatkaa vääntämistä.

Pieni töihin liittynyt jännitysnäytelmä oli soitto kuolintodistustoimistosta. Olen viikon sisään joutunut kahdesti tilanteeseen, jossa olen elokuvamaisesti todennut:"Time of death is..", ja yrittänyt huolehtia kaikesta siitä paperisotkusta, mikä ko. tilannetta seuraa. Ensimmäinen oli hankala, sillä en tiennyt potilaasta mitään. Jouduin siis täyttämään kuolintodistuksen täysin potilaspaperitiedoin. Kun kuolinsyyksi totesin opiaattien aiheuttaman hengityslaman, en tullut ajatelleeksi, että sehän katsotaan epäilyttäväksi kuolinsyyksi, vaikka ko. potilaan kohdalla kyseessä oli vuosien käyttö. No, tilanne järjestyi lopulta kannaltani melko yksinkertaisesti. Jouduin vain soittamaan Bostonin kuolinsyytutkimusosastolle, ja antamieni lisätietojen (jotka edelleen sain potilastiedostoja kaivaen) pohjalta he hoitivat kaiken muun. Mutta, hieman meinasi kyllä jännittää, vaikka en oikeastaan edes tiedä miksi.

Vapaapäiväni alkoivat kuuden yön työputken jälkeen tiistaiaamuna. Jännä, miten väsynyt sitä voi olla, vaikka päivien lisäksi sain nukkua myös Milford-öiden aikana, vähintäänkin muutaman tunnin. Väsymyksestäni huolimatta olen saanut aika monta rästiasiaa hoidettua ja olo on sen vuoksi oikein aurinkoinen. Sain viimein tilattua itselleni kunnollisen stetoskoopin. Edellinen on vuodelta 1993 ja pitänyt sellaista kilinää, ettei se ole tainnut toimiva olla enää hetkoseen. Sain myös hommattua minulle ja Timolle omalääkärin sekä varmistettua, että lastemme lääkäri on vielä halukas jatkamaan kanssamme, vaikka edellisestä käynnistä onkin yli 3 vuotta aikaa. Meillä kun viimein on vakuutus, jonka kanssa alamme päästä osalliseksi yhdestä maailman kalleimmasta (ja tehottomimmasta?) terveydenhuollosta. Osallisuuttamme yhteiskuntaan kasvattaa myös se, että olen juuri tullut hyväksytyksi ihan oikean luottokortin haltijaksi - tähän saakka olen joutunut kantamaan "secured" korttia, mutta nyt pääsen täysivaltaiseksi jäseneksi tässä "eletäänpä velaksi"-valtakunnassa.

Influenssakausi on ollut ärhäköin vuosikausiin. Ainakin 20 lasta ja lukematon määrä vanhuksia on kuollut Yhdysvalloissa, ja töissä reippaasti yli puolella hengitysvaikeuspotilaista on Flu-test positiivinen. E, Iso-O ja minä olimme rokotuksemme jo saaneet. Vaikka nyt on käytännössä jo aivan liian myöhäistä, tarjoaa ainakin Boston ja Newton asukkailleen ilmaisrokotukset tilanteen vakavuuden vuoksi. T soitti aamusta, ja sai ajan puolen tunnin sisään. Odottaa ei tarvinnut yhtään, ja nyt myös Pikku-O ja T on rokotettu. Muuten ehkä emme olisi aktivoituneet, mutta Pikku-O:n hengitysongelmat pari vuotta sitten olivat niin pelottavia, ettemme niitä enää uudelleen halua kokea.

E aloitti jälleen kuuden kerran laskureissut Nashoba Valley:n laskettelukeskukseen After School-ohjelman kanssa. Kolmasluokkalaiset ovat nuorimpia mukaan hyväksyttäviä, joten Iso-O saa vielä odottaa vuoden. Hyvä. Ei haittaa, että hän saa vuoden ajan vielä harjoitella pitämään kamansa kasassa. Hukassa ollut pipo löytyi löytötavaralaatikosta. Ei hän sitä löytänyt, totesi vain kysyttäessä:"Here it is. Dad found it". Kotona E ja Iso-O ovat harjoitelleet virkkaamaan 6-vuotiaan pikkuserkku V:n esimerkin kannustamana. Vertaisryhmäkannustus on mitä tehokkain - kiitos vain R kuvan lataamisesta Facebookiin!

Viimeinen kolmen yön rypistys alkaa perjantai-iltana, sitten alkaakin päivittäinen rypistys. Kolmen jakson eli 12 viikon mittainen osastopalvelu alkaa. Toivottavasti tuntimääräni jäävät edellistä osastojaksoa (keskimäärin 79/viikko) vähäisemmiksi!