Kesälomaviikko kotona, Cape Codilla ja Mainissa

Viikon mittainen loma viime viikon tiistaista tämän viikon maanantaihin hurahti nopeasti kuten arvata saattaa, mutta monipuolisten tapahtumien vuoksi aikaa ensimmäisten päivien tapahtumista tuntuu olevan ikuisuus. Kuumat kelit ovat jatkuneet jo melkein kuukauden ja lomani aikana lämpötila tuntui vain nousevan. Yhdeksänkymmentä Fahrenheitia (+32*C) meni rikki kaikkina päivinä ja tänään käydään sadan asteen tuntumassa (+38*C). Kuuma. Onneksi kosteus on tullut kiusaksemme vasta maanantaina - kuiva kuumuus on niin paljon helpompi kestää. Paitsi T:n, joka malttamattomana odottaa pian alkavaa matkaa Suomeen, jossa ainakin alkuun pitäisi olla viileämpää. Kellon nakutellessa kohti töihinlähdönhetkeäni on kiva vielä hetkeksi istahtaa alas tapahtumia kertailemaan.

Alkuun kävimme Newtonin keskustassa hoitamassa muutaman käytännönasian. Kuten vuokramme automaattisen siirtymisen vuokraemäntämme tilille taas vuoden verran eteenpäin joka kuun ensimmäisenä arkipäivänä. Tai klarinettiin tutustumisen Music & Arts-liikkeessä. Pikku-O:n pyöräily hypähti jälleen askeleen eteenpäin, ja minua suorastaan kiellettiin tarttumasta häneen kriittisillä hetkillä isojen teiden lähestyessä. Satuimme olemaan keskustassa samaan aikaan Newtonin kaupungin tilaaman, lapsille suunnatun esityksen kanssa, ja pääsimme katsomaan ja osallistumaan Johnny the K:n interaktiiviseen performanssiin. E eli täysillä mukana esityksessä, mutta totesi kovaan ääneen jälkikäteen:"It was kind of boring!" Voitko olla käyttämättä englantia, jos arvostelet esitystä! Esityksen jälkeen oli tarkoitus vielä hetkeksi jäädä keskustan isoihin leikkipuistoihin, mutta nälkä alkoi vaivata meitä kaikkia ja lähdimme kotiin. Vaan emme päässeet liian lujaa vauhtia, sillä erään talon edessä oli mäkiauto ja lappu:"Please take!" E päätyi raahaamaan perässään puista autoa minun taluttaessani hänen pyöräänsä. Raahaamisen vaiva oli selvästi sen arvoista, sillä aikuisen silmään isolta jätekasalta vaikuttava kärry tuotti suurta riemua pihallamme, kun sillä vuoron perään ajeltiin.

T:lla oli iltapäivästä Skype-treffit väitöskirjansa kieli-ym. editoijan kanssa, joten yritin pitää suuriäänisen jengimme poissa jaloista. Lähdimme ostosretkelle Marshalls:iin. Oli jo ilta, kun palasimme mukanamme pieni kasa vaatteita niitä tarvitseville.

Seuraava päivä meni suurilta osin valmistautuessa iltaan ja tuleviin matkoihimme. Olimme kutsuneet professori Garyn meille syömään, sillä hän on lähdössä koko seuraavaksi lukuvuodeksi Espanjaan. G ja A liittyivät joukkoomme. T onnistui jälleen illallisen suunnittelussa ja toteutuksessa. Tällä kerralla teemana oli Italia, ja illallinen koostui neljästä ruokalajista. Ensin söimme antipastin, sitten savukalapastan, pääruoaksi oli pihviä ja jälkiruoaksi jäädytettyä jogurttia. Iltamme loppui n. kymmenen aikaan, mikä oli hyvä, sillä seuraavan päivän Cape Cod- ja viikonlopun Maine-reissut vaativat vielä pientä viimeistelyä.

Torstai oli oikea Beach-päivä. Ajoimme Cape Cod:in Truro-nimisessä kunnassa olevaan T:n kurssikaverin vanhempien kotiin, jossa lapset kävivät jo pääsiäisenä ihastelemassa tuolloin juuri syntyneitä pikkukilejä. Nyt nämä vuohet olivat kasvaneet jo lähes aikuisten mittoihin, mutta hauskahan niitä oli minunkin käydä silittelemässä. Pienen evästauon jälkeen lähdimme turisteilta suljetulle, vain asukkaille tarkoitetulle rannalle. Melkoinen kokemus. Olimme satoja metrejä pitkällä hiekkarannalla yli neljän tunnin ajan, josta suuren osan T pelasi vaihtuvan ryhmän kanssa rantalentopalloa ja lapset uivat ja sukelsivat Atlantin suurissa aalloissa. Erityisesti Iso-O, joka ei juurikaan poistunut vedestä koko pitkän ajan kuluessa. Kasvoja kuumotti, kun lähdimme rannalta ensin kohti vanhempien taloa ja sieltä viimein kohti kotiamme.

Saimme ilmoituksen, että pieni automme olisi haettavissa korjaamolta lähes 2kk kestäneen korjausreissun onnistuttua ilmeisen hyvin. Koska halusimme lähteä kohti Mainin vuorialuetta mahdollisimman aikaisin, olimme hakemassa autoa jo seitsemän jälkeen aamulla. Viimein saimme T:n Hyttyseksi nimeämän työmatka-autoni takaisin. Tuntuu hyvältä.

Lomani viimeisin osio oli telttamatka Maine-osavaltion Bigelow-vuoren äärelle, Flagstaff-järven rannalle. Kun G, A ja D kuulivat suunnitelmistamme, he kysyivät, josko voisivat lähteä mukaan. Sehän vain sopi. Ajoimme ensin Waterville:n Silver Street Tavern:iin syömään tuhdisti ennen siirtymistämme metsään. Tuhti syöminen oli hyvä, sillä saavuttuamme telttapaikalle kävi ilmi, että kaikki sallitut paikat olivat jo varattuja. Isommille ryhmille tarkoitulta paikalta löysimme kuitenkin paikan, joka lopulta osoittautui lähes täydelliseksi. Täydellisyydestä verotti ensimmäisen yön samaisella alueella viettänyt parin kymmenen hengen seurakuntaporukka, joka piti meteliä pitkälle yöhön ja aloitti aikaisin aamulla sekä tulipaikan sijaitseminen tämän ryhmän telttojen keskellä. Toisena yönä he olivat poistuneet ja tilalle tuli alle kymmenen hengen eräoppaiksi kouluttautuva nuorien aikuisten ryhmä, joista meille ei koitunut minkäänlaista häiriötä koko aikana. Meidän telttamme sijatsi kymmeniä metrejä ryhmien teltoista pienellä mäntykangasniemellä lähes vesirajassa. Näkymät olivat hulppeat ja lapset sijaitsivat vedessä kaiken liikenevän ajan. Eikä tulipaikan puuttuminenkaan lopulta häirinnyt; T oli hankkinut meille retkikeittimen.

Pelkästään telttailemaan ja vedessä lillumaan emme olleet saapuneet. Puuroaamiaisen jälkeen lähdimme nousemaan Safford Brook-polkua pitkin kohti Bigelow-vuoren Avery-huippua. Nousua tuli n. 1000 korkeuserometriä ja kävelyä yhteensä yli 8 mailia (12,9km), joten saavutus oli hieno jopa meille aikuisille, lapsista puhumattakaan. Pikku-O nosteli pieniä jalkojaan valittamatta ja käveli ison osan matkasta itse; vain hitaan etenemisen vuoksi T ajoittain nosti pojan harteilleen. Suuri osa polkua kulki metsässä, mikä oli aavistuksen tylsää, mutta onneksi hieman ennen huippua (4088 jalkaa eli 1246m) metsä loppui ja joka suuntaan aukeni upeat näkymät ruhtinaalliseksi vaivanpalkaksi.

Sunnuntaiaamun otimme leppoisasti ja valmistimme retkikeittimellämme American Pancakes, pekonia, papuja, kananmunia ja kahvia. Ei ehkä mitään Gourmet-settiä, mutta maistui. Pikkusormen kokoisten sammakoiden (Wood Frog) hyppiessä jaloissa kannoimme tavaramme autoon ja lähdimme lähtöuinnin jälkeen kohti etelää. Pysähdyimme syömään Mainin kuuluisassa rantakaupungissa Portlandissa elämämme ensimmäistä kertaa hummeria Old Port Tavern-ravintolassa. Portlandista parin tunnin kotimatkaan meni aikaa yli kolme tuntia ruuhkan vuoksi; jouduimme jopa kiertämään pahimmat paikat pikkuteitä pitkin, mutta kaikkinensa viikonlopusta jäi kaikille hyvä mieli.

Matkan jälkeen olemme valmistautuneet perheen tänään keskiviikkoiltana alkavaan, viisiviikkoiseen Suomi-lomaan. Itse yritän olla ajattelematta asiaa liikaa - kurkkua meinaa kuristaa. Pitäkäähän heistä hyvää huolta!