Yksin kotona

Yli viikko yksinäistä elämää takana. Ensialkuun meni hikoillessa ulkolämpötilan hipoessa huippulukemia (lähes +40*C) ja ilmankosteuden lähestyessä sataa prosenttia. Sittemmin on helpottanut, ja lämpötila talomme sisällä on laskenut kymmenellä asteella yli kolmestakymmenestä lähelle kahtakymmentä. Kaivelin jo peittoa esiin. Uutisaiheet ovat pyörineet James Whitey Bulger:in oikeudenkäynnin, Englannin George-prinssin, Trayvon Martinin murhan ja Bostonin Marathon pommi-iskun 3-kk muistopäivän ympärillä. Uutisköyhäkesä menossa, aivan kuin Suomessakin.

Tein itselleni listan asioista, joita olen siirtänyt eteenpäin. Siihen tuli aika monta kohtaa. Voi olla, ettei ihan jokainen tule hoidetuksi. Ylpeä olen kuitenkin itsestäni, sillä sain ostettua Pikku-O:lle 16"-polkupyörän, hommattua kaikki koulun vaatimat pikkutavarat (en tosin huomannut tätä linkkiä ajoissa - pöh!) ja käytyä Norwoodin Hyundai-liikkeessä vaihdattamassa pikkuautoomme jonkin viallisen osan (Stop Lamp Switch - don't ask), josta Hyundai-firma oli huomauttanut jo kuukausia sitten. Ongelma koski suurta osaa tiettyjen vuosimallien autoista, ja harmillisesti hyttysemme kuului joukkoon. Sinänsä asia hoitui melko kivuttomasti pientä ajomatkaa ja asiaan edeltävästi liittynyttä ahdistusta lukuunottamatta. Pesivätkin auton samaan 0 dollarin hintaan.

Olen aloittanut uuden elämän. Joka ainoa aamu ennen töihinlähtöä, auringon juuri noustessa klo 5:30 olen käynyt juoksemassa pienen lenkin. Tarkoitus on jatkaa, sillä työn jälkeen ei tule lähdetyksi. Kyseessä on säälittävän lyhyt pyrähdys, mutta parempi se on kuin ei mitään. Ja kun plussaa 15 minuuttia päivässä tulee siitä ihan säädyllinen yli tunti viikossa. Hyvä minä!

Ihan erakkona en ole ollut. Yksi parhaista ystävistäni, jordanialainen Y, tuli libanonilaisen vaimonsa H:n kanssa ensimmäistä kertaa ikinä käymään meillä. Lapset ovat hänet nähneetkin, sairaalalla viime vuonna piipahtaessaan, mutta sen verran haastavaa on yhteistä aikaa löytää, ettei vierailu ole aiemmin onnistunut. Harmi tietenkin, että olin täällä yksin. Mukavan iltahetken jälkeen Y ja H lähtivät vielä Bostoniin juhlimaan, enkä lähtenyt mukaan. Välillä huomaan olevani kymmenen vuotta työkavereitani edellä. Korjasin tilanteen torstaina, jolloin neurologiaan erikoistuvat lähtivat työn jälkeen ulos syömään (Byblos). Kun kiire kotiin ei ollut, lähdin mukaan, vaikka edeltävästi teki mieli vain ajella kotiin (tylsimys minä). Meitä oli yhteensä parikymmentä, mikä on oikein hyvä määrä, kun jokaisella vuosikurssilla on seitsemän ihmistä ja vuosikursseja on kolme. Ihan jokainen ei tietenkään tullut, osa joutui olemaan töissä. Mukana oli myös muutama jo valmistunut sekä toinen meidän stroke-fellow:istamme (Fellowship on erikoistumisen jälkeen tehtävä 1-2-vuotinen suppean erikoisalan koulutus - esim. stroke, critical care, sleep medicine, neuromuscular, movement disorders jne). Onneksi menin. Paitsi että perjantaina väsytti tosi paljon.

Ikävä on kovasti. Tulkaa jo kotiin sieltä!