Kosteassa helteessä kohti Fourth-of-July-viikonloppua

Lasten koulu viimein loppui kesäkuun 26. päivä ja juhlistimme sitä menemällä lähiravintolaamme (O'Hara's) lounaalle. Se oli mukavaa ei pelkästään lounaan vaan myös ilmastoinnin vuoksi. Omasta talovanhuksestamme ei asianmukaista ilmastointia löydy. Kelit ovat olleet viime aikoina pääosin sietämättomiä kuumuuden ja erityisesti kosteuden vuoksi. Vain yhtena iltana Mainista puhalsi kuiva ja viilea tuuli juuri sopivasti ennen nukkumaanmenoa ja sinä yönä tulikin nukuttua tavanomaista paremmin.

Olin kesäkuun viimeisen viikon lähes kokonaan vapaalla, joten saimme muutaman yhteisen lomapäivän lapsien kanssa. Jee. T:n vääntäessä hikikarpalot otsallaan väitöskirjansa vihoviimeisiä referenssejä kohdilleen megaluokan hitaan ohjelman avulla tyyliin referenssi/(20-30 min) minä raahasin alkuun vähemmän innokkaan, mutta nopeasti lämmenneen porukan lähiseudun eläintarhaan (Stone Zoo). E hätisteli harmistuneena pikkulintuja pois uhanalaisen tropiikkilinnun ruokakupilta. Iso-O halusi kuvattavaksi jokaisen pörröisen tai vähänkin isomman eläimen kanssa ihastuen erityisesti Koalaan. Ja Pikku-O murehti vielä jälkikäteenkin, kuinka yksi susilaji oli metsästetty sukupuuttoon Yhdysvalloissa 1800-luvun lopussa.

Serkkuni perhe saapui viikon ajaksi vieraiksemme yhteensä kuuden viikon itärannikko-Chicago-kiertuellaan. Kelien puolesta olisi tietenkin saanut olla vähän viileämpää. Pikku-O:lla oli seuraa melkein 7-vuotiaasta pikkuserkusta ja kaikilla hauskuutta jatkuvasti liikkeessä olevasta 10-kk vauvasta. V leipoi sämpylöitä, rieskaa, leipää ja keksejä päivittäin, joten kaupan leipään ei juuri tarvinnut koskea. Saimme myös heidän tarjoamansa aterian Newtonin keskustan Union Street-ravintolassa, jossa ruoka oli hyvää ja ilmastointi miellyttavä, vaikka ensivaikutelma olikin hieman karu (urheiluselostus kovalla ja pöytämme aivan kulkuväylän vieressä).

Kuin tilattuna Fourth of July sattui vieraidemme viimeiselle kokonaiselle meilläolopäivälle. +35*C lämmössä kävelimme aamusta keskustan puistoalueelle, jossa oli perinteinen lasten itsenäisyyspäivänjuhla. Kaikki muut paitsi Iso-O osallistuivat juoksukilpailuun, ja erityisesti Pikku-O oli hirveän ylpeä saamastaan nauhasta. "I won", totesi hän moneen otteeseen. Hän oli lähtönsä toiseksi viimeinen. Hieman pitkäveteisen, lippuvalan ja Amazing Graze-kappaleen luonnollisesti sisältäneen juhlan jälkeen kävelimme kotiin ja aloimme valmistautua päivään perinteisesti sopivaan grillaukseen. Meille saapui vieraiksemme Newtonin kaksi muuta suomalaisperhettä, joten meillähän oli suorastaan pihajuhlat. Toinen perheistä muutti parin sadan metrin päähän meiltä vain noin viikko aiemmin, ja ihmetyksemme oli suuri, kun paljastui, että perheen äiti ja serkkuni V ovat vanhoja opiskelukavereita. Perheen pojat aloittavat syksyllä lastemme kanssa samassa koulussa. Toisen pojan nimi on E.

Kun saavuin perjantai-iltana töistä, päädyimme aivan extempore lähtemään viikonloppureissuun. Unohdimme täysin, että kyseessä oli Fourth of July-viikonloppu. Emme siis yrityksestämme huolimatta löytäneet yhtään vapaata hotellia/motellia/telttapaikkaa New Hampshiren tai Mainin alueelta perjantaista eteenpäin. Päädyimme lähtemään lauantaiaamuna sillä ajatuksella, että jäädään yöksi, jos onnistuu. Pois kotoa halusimme, sillä luvassa oli - jälleen - kostea ja kuuma viikonloppu. 

Pysähdyimme syömään täälläolomme ensimmäistä kertaa Friendly's-ravintolaan, joka alunalkaen oli Massachusettsin Springfieldiin perustettu jäätelöbaari, mutta sittemmin levinnyt ympäriinsä ja muuttunut ruokapaikaksi. Tarkoitus oli syödä nopeasti jotain. Nopeus ei toteutunut, vaan odotimme ruokiamme melkein tunnin. Lapsia odottaminen harmitti, mutta harmin korvasi juomiin kuuluneet, tavanomaista pidemmät pillit. Miten voi riittää iloa yhdestä muovikappaleesta niin pitkään? Ne piti saada ottaa mukaan - E:nkin.

Kun viimein pääsimme ravintolasta pois, olimme melkein perillä. Olimme lähellä Mainin toisiksi suurimman järven leirintäaluetta. Sebago-järven leirintäalue rajoittuu aivan järven rantaan ja siihen kuuluu iso hiekkaranta. Ihmeen kaupalla löysimme meille telttapaikan ja jäimme yöksi. Lapset nauttivat täysin rinnoin uimisesta tuntitolkulla. Itsekin uskaltauduin. Järven koosta johtuen vesi ei ollut mitenkään liian lämmintä, mutta olipahan ainakin virkistävää.

Olin unohtanut pakata mukaan ruoanlaittoon tarpeellisen kattilan, mistä meinasi tulla aika iso harmi välillemme, mutta tilanne helpottui, kun T kävi kysymässä kattilaa lainaksi ruokaa laittamassa olevalta perheenäidiltä. Pasta paloi pahasti pohjaan, eikä intensiivisestä hankauksesta huolimatta tullut puhtaaksi. Ylinoloa. Amerikkalaiseen tyyliin kohteliaan hyväntuulisena perhe otti kattilan vastaan väittäen, että oli siinä tummaa jo ennen meidän polttamistammekin. No ehkä oli, mutta nyt kattila on kyllä pilalla. Eivät silti ottaneet maksua vastaan.

Yö sujui hieman levottomasti pissataukojen ja liian aikaisin alkaneen aamun vuoksi. Miksi ihmeessä lasten pitää heratä niin aikaisin vapaapäivinä? Leirintäalueella, jossa kaikki muut nukkuvat, ei ole ollenkaan helppoa hiljentää uimista odottavaa porukkaa. Lähdin lasten kanssa rannalle seitsemältä(!) aamulla. Olimme todellakin ensimmäisiä. Onneksi järvellä oli muutama vesihiihtäjä, joten emme pitäneet kaikkein suurinta meteliä.

Yhdeksän aikaan herätimme T:n, pakkasimme leirin kasaan ja lähdimme ajamaan toista reittiä kotiinpäin. Koska tiedossa oli kuuma, kostea keli Bostonin seudulla, kiirettä ei ollut. Menimme ensin aamupalalle Naple-nimisen pikkukylän Sandy's at the Flight Deck-ravintolaan. Vatsa täynnä ajoimme New Hampshiren vuorialueelle kohti Cannon-mountainia; yhtä lempilaskettelupaikoistamme. Turistimaiseen tyyliin menimme kabiinilla ylös hieman viileämmän kelin alueelle. No, jopa minä tarkenin hihattomassa mekossa, joten ihan hirveän kylmä siellä ei ollut. Pienen tepastelun jälkeen söimme lounaan yläravintolassa ja yhteensä parin tunnin reissun jälkeen laskeuduimme kabiinilla takaisin alas laaksoon. Ala-aseman urheilumuseossa näimme Bode Millerin olympiamitalit.

Ajomatka kotiin kesti ikuisuuden. Tie numero 93 alas New Hamsphiresta onnistuu aina pettämään odotukset. Ei ole monta kertaa, kun olemme saaneet ajaa sen omaa vauhtiamme. Kotiin kuitenkin pääsimme. Sopivasti Fourth of July-viikonlopun päätteeksi.