Erään aikakauden loppu

Elämässämme on ollut monta aikakaudenloppua. Muutoksiin hankalina asioina suhtautuvana ihmisenä ne ovat minulle aina jotenkin haastavia ja haikeitakin. Nyt kohtasin jälleen yhden. Minulla oli eilen viimeinen työpäivä Martinos Center:illä ja lyhyt, hohdokas (hah hah) urani Harvard Medical School:in tutkijana on saavuttanut tiensä pään. Jälkeeni jätin yli 2000 potilaan aivohalvauksen syyn selvittävää tulosta (Causative Classifcation System for Ischemic Stroke), n. 1500 potilaan magneettikuvien analyysitulokset, monta kymmenien sarakkeiden ja tuhansien rivien taulukkoa täynnä kaikenlaista tietoa potilaisiin liittyen sekä muutaman hyvän ystävän. Pomoni (Hakan Ay) kanssa emme koskaan päässeet täysin samalle aaltopituudelle toisistaan poikkeavan työtapamme vuoksi, mutta välimme jäivät silti hyviksi, luulen. Sen sijaan oli oikeasti haikeata erota ryhmämme hauskasta miesporukasta, johon kuului viimeisen vuoden ajan suunnilleen ikäisiäni lääkäritutkijoita Paraguaista, Brasiliasta, Rhode Islandista, Koreasta ja Idahosta sekä mukavasta työpisteestäni hieman hassun, nuoren hollantilaistutkijan vieressä, samassa aulatilassa mukavan brasilialaisnaisen kanssa. Ikävä sen sijaan ei tule tehotonta tietojenkeräyssysteemiä, käsittämättömän alkeellista kuviensiirtotapaa, eikä byrokratiaa ja asioiden salailua ryhmien välillä. Minulla olisi monta kehitysehdotusta mielessäni.

Lähtöni huomioitiin monin tavoin. Virallisesti tietenkin tietojen luovuttamisen ja taulukoiden selvittämisen muodossa sekä vielä tulevana maanantaina tapahtuvan kulkuluvan luovuttamisena, mutta mukavalla tavalla yhteisen, pomoni tarjoaman lounaan merkeissä. Menimme Charlestown:issa sijaitsevaan Tavern on the Water-ravintolaan, josta on huiman hienot näkymät Bostonin keskustaan. Ehdottomasti suosittelemisen arvioinen paikka! Toinen huomioiminen tapahtui englanninkurssillani, jossa ensin opettaja kertoi, kuinka sekä hän että vuoden takainen opettajani olivat keskustelleet minusta(!) valoa ympärilleen tuovana henkilönä, ja sitten ryhmän muut jäsenet erityisesti Koreasta, Hong Kongista, Egyptistä, Espanjasta ja Ranskasta, mutta myös Kiinasta ja Japanista vuorollaan sanoivat erilaisia positiivisia asioita minuun liittyen. Tuntui hyvältä - ja jälleen haikealta.

Pienimuotoisia aikakaudenloppuja on ollut muillakin perheemme jäsenillä. Jokavuotinen vanhempien järjestämä "Teacher Appreciation Lunch" kertoo lähestyvästä lukuvuoden loppumisesta, E:n espanjakerho päättyi tiistaiseen juhlintaan, E:n toiseksi viimeinen MCAS-testi matematiikan osalta on ohi, ja ensi kouluvuoden iltapäiväkerhoon liittyviä monisivuisia papereita on täytynyt muun toiminnan ohella täyttää. Kutsuja erilaisiin lopettajaisiin on sadellut: E:n luokalla on ensi viikolla nokkahuilukonsertti, parin viikon päästä on luokassa vuoden töiden esittely sekä E:lla että Iso-O:lla, ja Pikku-O:n puheterapiapalaveri on määrä suorittaa vanhempien ja preschool-opettajan läsnäollessa.

Pikku-O:n opettaja-vanhempitapaaminen oli jo menneellä viikolla, ja se oli kovin miellyttävää kuunneltavaa. Perheemme nuorimpana, ikäisiään huomattavasti pienempikokoisena ja puheensa kanssa taistelleena poikana on häntä tullut pidettyä muita lapsiamme pidempään perheemme vauvana. Palaverin aikana kävi kuitenkin ilmi, että hän on kehitykseltään täysin oikeassa vauhdissa kaikilla muilla osa-alueilla paitsi puheentuottamisessa, ja sekin on mennyt harppauksenomaisesti eteenpäin. Kiva niin. Eilen hän hämmästytti minut kirjoittamalla mallista "Tatu ja Patu supersankareina" täysin ymmärrettävästi ja ilman virheitä, ja piirtämällä ihanan kuvan perheestämme yksityiskohtia myöten.

Lukukauden loppumiseen viittaa myös E:n perjantainen luokkaretki Plimoth Plantation:ille Massachusettsin rannikolla olevaan pikkukaupunki Plymouthiin. Siellä he päivän ajan tutustuivat tänne aikoinaan saapuneiden uudisraivaajien ja paikallisten intiaanien historiaan. E on erittäin kiinnostunut kaikesta historiaan liittyvästä, joten hän oli retkestä innoissaan sekä etu-että jälkikäteen. Mielestäni on hienoa, että lapsilla on mahdollisuus vuosittain päästä johonkin lähiseudun paikkaan todella pienellä kustannuksella (retkenhinta on yleensä 10 dollarin kieppeillä ja sisältää kaiken). Bostonin seudulla kun riittää kyllä nähtävää.

Kävimme hakemassa uuden pikkuautomme tiistaina, ja sen jälkeen minun on pitänyt opiskella sen käyttöohjekirjaa, sillä sen huolto-ym. muut toimenpiteet jäävät jatkossa minun niskoilleni. Tietenkin. Minähän sitä jatkossa tulen käyttämään. On vaan aiemmin ollut niin paljon helpompaa ulkoistaa kaikki autoihin liittyvä T:lle, minua kun eivät moiset asiat juuri yhtään kiinnosta. Myönnän. Soitin T:n valmistaman listan mukaisesti muutamaan korjaamoon ja selvitin monenlaisia asioita aika tyylikkäästi, vaikka itse sen sanonkin. No. Tähän mennessä kaikki autoon liittyvä on kuitenkin edennyt minusta riippumatta. T on kiltisti selvittänyt ja korjauttanut hieman löysän käsijarrun, hankkinut autoon uudet vara-avaimet, kirjannut minut Hyundain nettisivuille uutena omistajana, ilmoittanut automme vakuutusyhtiöllemme ym. Osaan arvostaa saamaani apua.

Tutkijaurani on päättynyt ja uusi kliininen urani on alkamassa. Vaihdokseen liittyen lähden ensi viikolla Suomeen jättäen T:n määräämättömäksi ajaksi selviämään yksin perheen kaikista velvoitteista. Onnea hänelle ja väitöskirjan etenemiselle.