Näin sunnuntaisen hiljaiselon aikana ajatukset kääntyvät menneeseen ja tulevaan. Aurinko paistaa ja lämmittää öisen kasteen pois. Auki oleva ovi päästää viilentyneeseen taloon lämpöä, jotta vielä ainakin tämä hetki menisi ilman kaasun päällelaittoa. Ei pelkästään kulujen vaan myös ilmanlaadun vuoksi lämmityksen aloittamisella ei ole kova kiire. Vaan lähestyyhän se päivä vääjäämättä. Puut ovat alkaneet muuttua värikkäiksi, ja eilen leikatun nurmikon peittää jälleen naapurin ison vaahteran aiheuttama värikas lehtimatto.
Pari viikkoa sitten vaivannut virustauti on muisto vain, T:n väitöksestä tuntuu olevan ikuisuus, eikä elämässämme ole mitään suurta mullistavaa tapahtunut. Uutisrintamaltakaan ei juuri uutta ole tulvinut. Tiistaina jälleen kerran uhkaava " Government shutdown" ja iänikuiset Obama Care-keskustelut väsyttävät, eikä Bostonistakaan oikein kuulu muuta kuin pormestarivaaliuutisia. Perheemme arkeen on silti paljon pieniä tapahtumia mahtunut, ja niistä alla lyhyesti.
Lasten koulu on kestänyt jo melkein kuukauden. Vanhempainilta sattui illalle, jolloin minun oli kohtuullisen yksinkertaista lähteä tavanomaista aiemmin töistä. Pääsin osallistumaan kaikkien kolmen luokan tapaamisiin. Pikku-O:n ja Iso-O:n opettajat ovat molemmat meitä hieman tai hieman enemmän vanhempia, äidillisiä hahmoja, jotka tuntuvat juuri sopivilta kahden nuorimmaisemme persoonallisuuksille. E:n opettaja sen sijaan täytti juuri kokonaiset 25 vuotta. Hänen sanavarastoonsa kuuluvat teini-ilmaisut: Amazing, Awesome, Best ever, Fantastic, jne. Ulkonäöltään ja kommunikaatiotavoiltaan tämä reipashenkinen nuori nainen on vaikea erottaa perinteisestä teinipissiksesta pitkine, vaaleine hiuksineen. Hän on kuitenkin täynnä opettamisen intoa ja iloa, ja helposti hieman syrjäänvetäytyvän E:n opettajalta ei oikeastaan enempää voisi toivoa.
E:n osittaista syrjäänvetäytymistä on viime aikoina aiheuttanut uuden kirjasarjan (Paolinin Inheritance Cycle) löytäminen. Menossa on jo kolmas osa koulun alun jälkeen. Onneksi siis hänellä on opettajanaan erityisesti sosiaalisiin taitoihin panostava nuori henkilö sekä mahdollisuus muunlaiseen aktiviteettiin afterschoolin puolella. Viimeisimmät aktiviteetit olivat käynti Farmer's Market:lla sekä omenoita poimimassa Honey Pot Hill Orchards:eilla Massachusettsin Stow:ssa. Farmer's Market:lta hän oli ostanut kukkia.
Iso-O on mankunut viikkojen ajan, että haluaisi päästä ompelemaan ompelukoneella. Ei sitten jaksanut odottaa vapaapäiviäni, ja ompeli käsin kaksi söpöä nallea. Toinen nalleista pääsi T:n laukussa edustamaan kolmikkoa hänen väitöstilaisuudessaan. Ompelukone kaivettiin viimein esiin - ja into lopahti heti kättelyssä, kun ompelukoneen käyttöön liittyikin niin paljon muuta kuin pelkkä polkimen painelu. Korjasin sitten vaatteita aivan yksinäni.
Pikku-O on muuntunut koululaiseksi. "Preschool is lame", totesi tämä kyyneleitä viimeisenä päivänään vuolaasti vierittänyt pienikokoinen henkilö kysyessäni, josko kuitenkin olisi mukavampi palata aikaan preschoolissa ja pyöräkärryssä. Viime aikojen tärkeimpiä oppeja on ollut "go fingers" eli oikeaoppinen tapa pitää kiinni kynästä. Ensimmäinen oikealla tavalla opeteltu kirjain oli jostain syystä L. Ja yllätys yllätys, Pikku-O ei ole luokkansa lyhyin!
T palautui nopeasti maanpinnalle PhD-hypetyksestään, kun 30 ensimmäistä esseetä palautui aikataulun mukaisesti sähköpostilaatikkoon vain päivän väitöksen jälkeen. Seuraava setti saapui viikonlopun korjausurakan jälkeen. Niistä viimeiset lähtivat juuri ennen kuluvaa viikonloppua. Sen verran kova oli urakka, että asiaa oli syytä hieman juhlistaa.
Kävin E:n ja Iso-O:n kanssa viemässä Pikku-O:n Lexingtonin Suomi-kouluun, ja vietimme parituntisen koulunpihan kirpparilla sekä sadan metrin päässä olevassa puutarhamyymälässä. T:n toivomusten mukaisesti ostin pari pöytäkukkaa. Kaikenlaista Halloween-krääsääkin olisi ollut tarjolla pilvin pimein, mutta en langennut lasten pyyntöihin. Onhan meillä kotona jo ensimmäinen kurpitsa. Sovimme samalla illan aikataulusta ystäväperheemme kanssa.
Neljän jälkeen Pikku-O istui ikkunan ääressä todeten kyynisesti:"They are never coming!" Puoli viidelta perhe viimein saapui. Hetken istuskelun jälkeen T laittoi grillin päälle ja söimme samalla alkukeiton (Clam Chowder). Grillilihan ja -kasvisten valmistuttua, siirryimme pääruokaan ja jouhevasti jälkiruokaan. Ilta jatkui kitarien soidessa pikkutunneille saakka siten, että loppujen lopuksi perhe jäi meille yökylään.
Aamun "American pancakes" eivät maistuneet oikein kenellekään. Päivä oli oikea hiljaiselon päivä. Ainoat ahkerat toimenpiteet ovat liittyneet lasten ruokailuihin, seuraavan päivän lunch boxien täyttämiseen sekä E:n viime keväisen MCAS-testitulosten arviointiin (English 270/280 ja Math 266/280). Tarkoitukseni nukkua univelkojani pois viikonlopun aikana ei toteutunut. Taas vähän väsyttää.
maanantai 30. syyskuuta 2013
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
T:n väitöspäivä
Tavoitteemme on saavutettu. Perheemme ensimmäinen oikea PhD (=doctor of PHILOSOPHY) on saanut tittelinsä neljän vuoden ahkeran kirjoittamisen ja lukemisen jälkeen. Väitöstilaisuus oli huomioitu Suomen mediassakin (Kotimaa 24). Puhkun ylpeyttä.
T oli nähnyt paljon vaivaa myös ulkoisten puitteiden onnistumiseksi. Edellisenä päivänä veimme väitöstilaisuushuoneen ulkopuolella olevaan jääkaappiin vissyä ja viinirypaleitä sekä T:n omaan nurkkaukseen tietokoneen, puvun sekä kasan paperia. Hän oli painattanut kutsut iltatilaisuuteen sekä valmistellut drinkkiliput nuoremmalle väelle. Jo viikkoja aiemmin hän oli käynyt eri ravintoloissa keskustelemassa heidän ehdotuksistaan illan jouhevan ja maistuvan kulun varmistamiseksi, ja päätynyt aivan lähellämme sijaitsevaan, yhteen Bostonin seudun arvostetuimpiin pieniin ravintoloihin sekä kantakuppilaamme.
Saavuin itse paikalle puolisen tuntia ennen H-hetkeä, ja tapasin aulassa suomalaisen hammaslääkärin L:n sekä ystäväperheemme äidin, niin ikään suomalaisen lääkärin J:n. Kuuntelemaan saapuivat myös E:n hyvän kaverin äiti, BC:lla hoitotieteesta vuosi aiemmin väitellyt nainen, Thanksgiving-isäntäperheemme isä, Luterilaisen seurakunnan kirkkoherra, monet T:n PhD-opiskelijakavereista - tärkeimpinä etelä-afrikkalainen F ja Cape Cod-isäntäperheemme T- sekä opettajista - tärkeimpinä tietenkin ohjaaja Richard Kearney, Oliva Blanchett ja Skypen välityksellä George Taylor sekä professorit Bill Richardson ja Gary Gurtler sekä tiedekunnan dekaani Candice.
Itse tilaisuus oli huomattavasti vähemmän kaavoihin kangistunut kuin Suomessa. Professori Kearney totesi tilaisuuden alkaneeksi, T piti oman luentonsa (Lectio Precursoria), ja sitten professorit yksi kerrallaan saivat oman aikansa T:n hiillostamiseen. Professori George Taylor Pittsburgista aloitti. Hänen kysymyksensä olivat ihan hirveän vaikeita, mutta T selvitti ne yksi toisensa jälkeen. Seuraavaksi oli Professori Oliva Blanchettin vuoro. Hänellä oli vain muutama kysymys, mutteivat nekään päästäneet T:a helpolla. Viimeiset kysymykset teki itse Professori Kearney. T oli tosi hyvä. Yleisökysymysten jälkeen porukka ohjattiin ulos huoneesta, jotta professoreilla oli mahdollisuus keskustella Tn suoriutumisesta. Ei ehkä yllättävää, että läpihän sitä mentiin ja että tyytyväistä hyminää kuului professorin jos toisenkin suusta.
Aulan pöydälle BC:n Catering-palvelu oli tuonut teetä, kahvia ja keksejä. Minä nostin lisäksi viinirypaleitä ja vissyä. Kivannäkoinen poytä. Nopeasti kaikki tosin liukenivat paikalta, joten lähinna koristeeksi ne jäivät.
Me menimme hyvään ravintolaan syömään. T oli käynyt keskustelemassa omistajan kanssa jo viikkoja aiemmin, ja saimme käyttöömme ravintolan viinikellarin. Kolmen ruokalajin illallisella oli jokaiselle jotain - jokaisen ruokalajin kohdalla oli kolme erityyppistä vaihtoehtoa. Illallinen, johon osallistuivat lisäksemme Professori Kearney Ann-vaimoineen, Professori Gurtler, Dekaani Candice ja Professori Blanchett vaimoineen, alkoi shampanjamaljan nostamisella. Mitään virallista kaavaa iltaan ei sisältynyt Suomen vastaavasta juhlasta poiketen, sillä täällä ei ole tapana asiaa mitenkään jälkikäteen juhlistaa. Sopivan pienestä ryhmästämme johtuen kaikki pystyivat osallistumaan keskusteluun ja naurua riitti. Kearney oli edeltävästi ilmoittanut T:lle, että kahdeksaan mennessä heidän pitää mennä eteenpäin, mutta jälleen kerran kiirettä mihinkään ei tuntunut olevan. Olimme menossa illan nuoremmille jäsenille tarkoitettuun baaritapaamiseen kantakuppilaamme noin tunnin myöhässä.
Baarista löytyi yli kymmenen T:n opiskelukaveria sekä suomalaisperheen isä. Kaikki olivat vilpittömän ylpeitä T:n suorituksesta ja väitökseen saapuneista, korkea-arvoisista kuulijoista. Eräskin totesi, ettei T ollut yhtään opiskelijamainen vaan täysin tasavertainen keskustelija 'muiden' professorien kanssa. Olen samaa mieltä, mutta minä olen hieman jäävi sanomaan. Ilta sujui iloisen ja kova-äänisen keskustelun säestämänä aina valomerkkiin saakka. Valomerkki tosin tulee täällä tunteja aiemmin kuin Suomessa.
Seuraava päivä oli vapaa sekä tohtorilla itsellään että minulla. Tohtori nukkui kolmeen saakka iltapäivällä. Itse sentään kävin viemässä lapset kouluun aamulla, mutta nukuin sitten itsekin yhteen. Ihanaa! Lisää tälläisiä päiviä, kiitos! En tosin uskalla tätä hänelle todeta - saattaa pian provosoitua uutta tutkintoa suorittamaan.
T oli nähnyt paljon vaivaa myös ulkoisten puitteiden onnistumiseksi. Edellisenä päivänä veimme väitöstilaisuushuoneen ulkopuolella olevaan jääkaappiin vissyä ja viinirypaleitä sekä T:n omaan nurkkaukseen tietokoneen, puvun sekä kasan paperia. Hän oli painattanut kutsut iltatilaisuuteen sekä valmistellut drinkkiliput nuoremmalle väelle. Jo viikkoja aiemmin hän oli käynyt eri ravintoloissa keskustelemassa heidän ehdotuksistaan illan jouhevan ja maistuvan kulun varmistamiseksi, ja päätynyt aivan lähellämme sijaitsevaan, yhteen Bostonin seudun arvostetuimpiin pieniin ravintoloihin sekä kantakuppilaamme.
Väitöspäivä
Väitöspäivän aamuna T ei päästänyt itseään helpolla, vaan lähti opettamaan kaksi filosofian kurssia Boston Collegelle. Ainoastaan Mount Ida Collegen etiikkakurssi piti jättää väliin, kun se sattui olemaan väitöksen kanssa ihan samaan aikaan. Sanallakaan hän ei opiskelijoilleen vihjaissut, että päivä on jotenkin erityinen.Saavuin itse paikalle puolisen tuntia ennen H-hetkeä, ja tapasin aulassa suomalaisen hammaslääkärin L:n sekä ystäväperheemme äidin, niin ikään suomalaisen lääkärin J:n. Kuuntelemaan saapuivat myös E:n hyvän kaverin äiti, BC:lla hoitotieteesta vuosi aiemmin väitellyt nainen, Thanksgiving-isäntäperheemme isä, Luterilaisen seurakunnan kirkkoherra, monet T:n PhD-opiskelijakavereista - tärkeimpinä etelä-afrikkalainen F ja Cape Cod-isäntäperheemme T- sekä opettajista - tärkeimpinä tietenkin ohjaaja Richard Kearney, Oliva Blanchett ja Skypen välityksellä George Taylor sekä professorit Bill Richardson ja Gary Gurtler sekä tiedekunnan dekaani Candice.
Itse tilaisuus oli huomattavasti vähemmän kaavoihin kangistunut kuin Suomessa. Professori Kearney totesi tilaisuuden alkaneeksi, T piti oman luentonsa (Lectio Precursoria), ja sitten professorit yksi kerrallaan saivat oman aikansa T:n hiillostamiseen. Professori George Taylor Pittsburgista aloitti. Hänen kysymyksensä olivat ihan hirveän vaikeita, mutta T selvitti ne yksi toisensa jälkeen. Seuraavaksi oli Professori Oliva Blanchettin vuoro. Hänellä oli vain muutama kysymys, mutteivat nekään päästäneet T:a helpolla. Viimeiset kysymykset teki itse Professori Kearney. T oli tosi hyvä. Yleisökysymysten jälkeen porukka ohjattiin ulos huoneesta, jotta professoreilla oli mahdollisuus keskustella Tn suoriutumisesta. Ei ehkä yllättävää, että läpihän sitä mentiin ja että tyytyväistä hyminää kuului professorin jos toisenkin suusta.
Aulan pöydälle BC:n Catering-palvelu oli tuonut teetä, kahvia ja keksejä. Minä nostin lisäksi viinirypaleitä ja vissyä. Kivannäkoinen poytä. Nopeasti kaikki tosin liukenivat paikalta, joten lähinna koristeeksi ne jäivät.
Iltajuhla
Lapsille tuli seuraksi A äitinsä kanssa. A:n äidin oli pakko tulla pariksi tunniksi, sillä A olikin tuplabuukannut itsensä (hieman meinasi hermostuttaa, kun hän ilmoitti asiasta päivää ennen tapahtumaa, mutta hoiti itse sopan tyylikkäästi). Lapset söivät pizzaa ja menivät muutaman kiemuran jälkeen nukkumaan, niinkuin tarkoitus oli. E tosin oli vielä hereilla, kun tulin A:a päästämään kotiinsa yhdentoista aikaan illalla.Me menimme hyvään ravintolaan syömään. T oli käynyt keskustelemassa omistajan kanssa jo viikkoja aiemmin, ja saimme käyttöömme ravintolan viinikellarin. Kolmen ruokalajin illallisella oli jokaiselle jotain - jokaisen ruokalajin kohdalla oli kolme erityyppistä vaihtoehtoa. Illallinen, johon osallistuivat lisäksemme Professori Kearney Ann-vaimoineen, Professori Gurtler, Dekaani Candice ja Professori Blanchett vaimoineen, alkoi shampanjamaljan nostamisella. Mitään virallista kaavaa iltaan ei sisältynyt Suomen vastaavasta juhlasta poiketen, sillä täällä ei ole tapana asiaa mitenkään jälkikäteen juhlistaa. Sopivan pienestä ryhmästämme johtuen kaikki pystyivat osallistumaan keskusteluun ja naurua riitti. Kearney oli edeltävästi ilmoittanut T:lle, että kahdeksaan mennessä heidän pitää mennä eteenpäin, mutta jälleen kerran kiirettä mihinkään ei tuntunut olevan. Olimme menossa illan nuoremmille jäsenille tarkoitettuun baaritapaamiseen kantakuppilaamme noin tunnin myöhässä.
Baarista löytyi yli kymmenen T:n opiskelukaveria sekä suomalaisperheen isä. Kaikki olivat vilpittömän ylpeitä T:n suorituksesta ja väitökseen saapuneista, korkea-arvoisista kuulijoista. Eräskin totesi, ettei T ollut yhtään opiskelijamainen vaan täysin tasavertainen keskustelija 'muiden' professorien kanssa. Olen samaa mieltä, mutta minä olen hieman jäävi sanomaan. Ilta sujui iloisen ja kova-äänisen keskustelun säestämänä aina valomerkkiin saakka. Valomerkki tosin tulee täällä tunteja aiemmin kuin Suomessa.
Seuraava päivä oli vapaa sekä tohtorilla itsellään että minulla. Tohtori nukkui kolmeen saakka iltapäivällä. Itse sentään kävin viemässä lapset kouluun aamulla, mutta nukuin sitten itsekin yhteen. Ihanaa! Lisää tälläisiä päiviä, kiitos! En tosin uskalla tätä hänelle todeta - saattaa pian provosoitua uutta tutkintoa suorittamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)