Suomen Eduskuntavaalit Bostonissa

Suomen eduskuntavaalit tuntuivat kovin kaukaiselta asialta keskiviikkoaamuun saakka. Emme olleet saaneet ilmoitusta äänestysoikeudesta, joten olin melkein unohtanut koko jutun. T oli kuitenkin aktiivisempi ja lähetti linkin äänestysmahdollisuudesta Bostonissa. Aikaa olisi yksi päivä ja se olisi seuraavana päivänä, torstaina.

Kaivoin esiin vaalisivut netistä. Katsoin niitä kaksi minuuttia, ja olin valinnut ehdokkaan itselleni. Syy nopeaan toimintaan oli neljän vuoden takaisen ehdokkaani löytyminen listalta. En lähde poliittista taustaani enemmän availemaan, mutta sen verran voin todeta, että ehdokkaani ei ole yli kuusikymppinen mies Perussuomalaisista.

Torstaiaamuna olin vielä kahden vaiheilla. Kun kaikki palaset loksahtivat kohdalleen, en voinut jättää menemättä. Olin metrolla liikkeellä, sillä mukanani oli tietokone harjoitusesitystäni varten, ja olin siten jo valmiiksi asianmukaisissa vaatteissa pyöräilyvaatteideni sijaan. Sairaalalla oli erillisten kokousten sijaan yhdistetty neurokirurgi-ja neurologimeeting, joka loppui puoli tuntia normaalia aiemmin; juuri sopivasti siten, että pienen kävelyn jälkeen olisin vaalipaikalla sen auetessa kymmeneltä. Ja T, joka oli suunnitellut menevänsä äänestämään vasta myöhään iltapäivällä, soitti ja ilmoitti olevansa tulossa myös, samaan aikaan minun kanssani.

Itse olen vieraillut Kunniakonsulaatissamme monta kertaa, kiitos monenlaisten todistusvaatimusten. T:lle käynti oli ensimmäinen. Yllättäen paikalla oli useita pariskuntia, ja jouduimme odottamaan vuoroamme. Kun vuoromme tuli, oli meitä vastassa kaunis, nuori ja tyylikäs, vaaleatukkainen suomalaisnainen New Yorkin lähetystöstä. Äänestys tapahtui Kunniakonsulaatin (oikeasti maanlaajuinen lakifirma) suuressa 12. kerroksen neuvotteluhuoneessa, jonka suurista ikkunoista avautuu upea näkymä Bostonin pienelle pilvenpiirtäjäalueelle. Tai eivät ne rakennukset oikein pilvenpiirtäjiä ole, mutta korkeahkoja kuitenkin, ja Lakifirma sijaitsee yhdessä niistä. Vuorotellen menimme äänestyslapun kanssa pitkän pöydän toiseen päähän ja kirjoitimme siihen Oulun vaalipiiristä valitun numeron. Äänestyslippu suljettiin leimauksen jälkeen kuoreen, johon itse kirjoitimme Oulun keskusvaalilautakunnan osoitteen, ilman Finland-lisäystä.

Jälkikäteen nauroimme kokemuksen erilaisuudelle. Oulussa äänestyspaikkamme ovat olleet kolkkoja homekouluja, eikä Helsingissä tai Jyväskylässä ollut juuri paremmin. Ja vastassamme on ollut poikkeuksetta legioona vakavailmeistä, naisvaltaista tuulipuku-villapaitakansaa. Äänestäminen on vakava asia. Tai sitten ei.

Pikku-O:n testipäivä

Pikku-O:n puhe on viivästynyt. Niinpä sattui mainiosti, kun saimme tietää Newton Public Schoolin järjestämästä puheen ja muun kehityksen arviosta. Kun kerroin meidän menevän pieniin testeihin, Pikku-O totesi:"Jee!" Hain hänet koulustaan puolelta päivin ja lähdimme pienen välipalan jälkeen kohti testipaikkaa.

Ensin Pikku-O sai hetken leikkiä autoilla, kun keskustelin yleisesti huolistamme puheen viivästymiseen liittyen. Sitten siirryimme iloisen tädin ohjaamana fysioterapeutin luo. Hän laittoi Pikku-O:n hyppimään, kiipeämään, kulkemaan viivalla ym. Alkujännityksen jälkeen Pikku-O teki kaiken kuten pyydettiin, ja fysioterapeutti ihmetteli, olinko huolissani jostain. Kerroin, etten tältä osin ollutkaan, ja pääsimme seuraavaan testipisteeseen.

Toimintaterapiarasti: Tavoitteena oli rakentaa palikoista torni. Olin aika ylpeä, kun Pikku-O ymmärsi verbaalisesti annetut ohjeet. Torni syntyi nopeasti. Sen sai kaataakin - hymy levisi kasvoille. Seuraavaksi piti koota samanlainen rakennus kuin tädin tekemä. Sekin syntyi ilman hankaluuksia. Palikat laitettiin pois, ja oli aika piirtää viiva, pallo ja risti. Onnistuivat. Olin taas ylpeä. Näytimme peukkuja toisillemme.

Puheterapiarasti: Pikku-O istui kahden tädin välissä. "What is this?" kysyi täti ja näytti lippalakkia. "Hat", sanoi Pikku-O. "What is this?", jatkoi täti kysymistään, ja näytti milloin kenkiä, milloin kynää, milloin pussia, milloin kampaa. Vastakset vaihtelivat:"tuuush [shoes]", "nynä [pencil in Finnish]", ja sitten jatkuvasti toistuen olkapäitä söpösti kohauttaen:"I don't know". Pikku-O:n piti toistaa pitkähköjä virkkeitä tädin perässä. Pikku-O yritti. Osasta oli erotettavissa jotain tuttua; suurin osa meni yhdeksi muminaksi. Lopuksi piti ymmärtää poimia joukosta oikeanlaisia tavaroita monimutkaisten ohjeiden avulla (esimerkiksi: pöydällä oli kampa, paperipussi ja kengät, lattialla kampa; "Mikä kampa ei ole pöydällä?"). Osa näistä meni ihan hyvin, vaikeimmat toki eivät.

Puheterapeutti totesi, että Pikku-O tulee kyllä oppimaan puhumisen ennen pitkää. Ongelmana on artikulaatio, ja sen osalta tulemme parin viikon päästä saamaan suosituksen, kuinka toimia. Hieno asia.

Kuulo-ja näkörasti. Näkötestaus onnistui kohtuullisen hyvin, mutta kuulotestauksesta ei tullut mitään. Pikku-O ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, miten hänen tulisi toimia, kun korvaan kuuluu piippaus. Niinpä mahdollinen kuulonalenema puheen viivästymisen taustalta on edelleen testaamatta.

Lopuksi Pikku-O:n parhaita:
- "Oo lassii [Olen valmis]"
- "ti en [loppu]"
- "Mitä häpen tu äiti [Mitä sinulle, äiti, on tapahtunut]?"
- "Joo, haluta letushi [Haluan metvurstin]!"
- "Joo, haluta autot [Haluan katsoa Youtubesta Cars-elokuvan trailerin]!"
- "osinz muki [oranssi muki]"
Jne. Näitä riittää.