Yleissisätaudit maustettuna kardiologialla ja gastroenterologialla

Keskimmäinen kolmesta peräkkäin olevasta osastojaksostani oli nimellisesti yleissisätauteja, mutta osoittautui sellaiseksi maksimissaan 40%:sti. Listallani oli aina paljon enemmän sydänpotilaita kuin yleissairauksia, eikä gastroenterologisista ongelmistakaan pulaa ollut. Aivan rehellisesti tilanne ei tälläiseksi muodostunut.

Kolmannen vuoden erikoistuja, intialaisjuurinen, mutta Massachusettsissa varttunut nuorimies K ja intern-kolleegani, korealaisjuurinen, mutta Philadelphiassa kasvanut nuorinainen P olivat kanssani hyvin kauhistuneita, kun huomasimme neljästä viikosta kahden sujuvan Dr. H:n johdolla. Tiesimme jo etukäteen, että tunnit hänen viikkojensa aikana venyvät mahdottomiksi (vertaa ensimmäinen osastojaksoni, jolloin tämän samaisen naisen kanssa vetäisin 99 tuntia viikossa ahkeraa työntekoa). Tai venyvät, mikäli mitään ei tehdä. K keskusteli triage-porukan (eli sisäänkirjoitettavat potilaat muille jakavan ryhmän) kanssa tilanteestamme - ja listamme alkoi täyttyä suppeiden erikoisalojen potilaista. Dr. H oli ihmeissään, kun kerta toisensa jälkeen ilmoitimme, että taas olemme menossa sisäänkirjoittamaan potilasta - jonkin toisen erikoislääkärin alaisuuteen. Ihan riittävästi aikaa silti sairaalalla kului, viikkotuntimääräni liikkuivat 65 (viiden päivän työviikko) ja 90 (seitsemän päivän työviikko) välillä, keskimäärin 13 tuntia päivässä.

Kikkailustamme johtuen sain hyvän annoksen sydäntautioppia. Sairaimmat olivat ns. Step Down Unit:issa, tyypillisesti sydäninfarktin tai vakavamman rytmihäiriön vuoksi. Vähemmän sairaat tavallisella osastolla monitoreihin kytkettyinä. Sydämen vajaatoiminnan hoito on nyt melko kirkkaana mielessä. Ja aika hyvin selviän sydäninfarktistakin katetrisaatiota lukuunottamatta. Step Down Unit:issa olevien potilaiden kohdalla vastuunsiirto tapahtui puhelimitse seitsemän jälkeen illalla, muiden potilaiden osalta aiemmin kuvaamallani tavalla yövuorolaiselle sekä kirjallisesti että suullisesti.

Jaksoa edeltävästä gastroenterologia-kokemuksestani oli myöskin hyötyä. Jatkuvasti minulla oli ainakin yksi, parhaimmillaan kolme huolehdittavaa. Yhden naisen kohtalo jäi eniten mieleen. Tämä positiivisuutta uhkuva, hyvän elämän elänyt nainen saapui sairaalaan keltaisena kuin kanarianlintu vain saadakseen kuulla, että hänen maksansa sisällä kasvaa huonoennusteinen sappitiehyeen kasvain. Kun keltaisuutta lähdettiin hoitamaan stenttien avulla, ei kaikki mennyt ihan putkeen. Tämä nainen on vieläkin osastolla minun jo vaihdettua toiseen tiimiin, ja lähes joka toinen päivä hän käy uudessa toimenpiteessä tavoitteena saada sappinesteen vuotaminen loppumaan. Tämän pitää onnistua ennenkuin hän pääsee kotiin. Ja kotiinhan hänen pitäisi pian päästä, kun elämää on enää muutama kuukausi jäljellä.

Oli minulla yleissisätautisia potilaitakin. Toinen erikoislääkäri oli Dr. H:n täydellinen vastakohta, Iranista Yhdysvaltoihin 10-vuotiaana muuttanut leppoisa ja humoristinen mies M. Hänen johdollaan olisimme mielellämme huolehtineet useammastakin kuin 2-3 potilaasta päivässä. Mielestäni tuskin koskaan lähtevät yli 500 paunaa painavan miehen yhtäkkinen kammiovärinä, 20 minuutin elvytysyritys ja kuoleman toteaminen tai vakavasti masentuneen miehen lonkkaproteesin infektio kaikkine mahdollisine komplikaatioineen maustettuna hänen joka-aamuisella kommentillaan:"I am worried". Hän valmistautui aina pahimpaan - ja kuin kohtalon oikusta oli yleensä oikeassa.

Jaksosta jäi kaikkinensa aika hyvä mieli, sillä löysimme hyvin saman aaltopituuden tiimimme sisällä. En silti voi väittää, että olisin liikaa murehtinut, kun maanantai-iltana sain jättää yhdeksän potilaan listan toisen huolehdittavaksi, ja sain tilalle viiden potilaan paljon yksioikoisemman version. Aloitin tiistaiaamuna yhdistetyssä keuhkotautipotilaiden  ja munuaissiirtopotilaiden hoitotiimissä. Siitä lisää myöhemmin.